Sain toiselta vanhemmaltani upean ituhippimäisen neuvon urasuunnitelmista keskustellessa (tai siitä, että niitä ei ole), nimittäin Äippä kehoitti tekemään aarrekartan (kyllä, MVNT) elämästä, jotta elämä ihan ko itsestään menee sitten niitä asioita kohti.

No, tässäpä se: Haluaisin olla onnellinen, enemmän vapaa-aikaa, ehkä koiran ja valmistua joskus koulusta.

Nyt enää tarvii sitten odotella vissii.

Soi: Radio Suomi

Tässä yleispätevä postaus viimisen kuukauden ajalle: herään, meen töihin, syön töissä, tuun töistä kotia, meen harkkoihin, tuun kotia ja meen nukkumaan sikiöasennossa itteni uneen itkien samalla toivoen, että jospa joskus tapahtuis jotain kivaa. Tai edes jotai.

Varmaankin yleispätevä myös seuraavalle kuukaudelle eteenpäin, joten mitä tänne turhaan rustailemaan.

Soi: Eels - Fresh Bloos

Luin pari päivää sitten Hesariblogisti Anu Silfverberg merkinnän “Luokkaretki”, ja oon nyt miettiny sitä enemmänkin, lähinnä työn osalta, koska tunnistin tuossa aika monta ajatusta, jotka mun elämää ehkä ainakin nyt määrittelee. Blogimerkintä on aika sekava, ja sekottaa montaa asiaa, mutta se pääpointti sen takana varmaankin on, että miksi jotkut vapaaehtoisesti downshiftaa oman halunsa vuoksi, vaikka mahdollisuus parempaan toimeentuloon ja yhteiskunnalle enemmän hyödyksi olemisellekin on.

Nimittäin, kun olen aika paljonkin miettinyt viime aikoina sitä, että mikä on se työ mitä mää haluan isona tehdä. Ja millasta se on. En tietenkään mihinkään lopputulokseen ole päässy, mutta ainakin tiedän sen, että olen mieluummin sitten vaikka kortistossa ja luen ja teen asioita joista tykkään, kuin teen työtä (varsinkin jollekin toiselle), jota en halua tehdä.

Tämä ajatus ehkä lähtee enimmäkseen siitä, kun kaikki on tuputtaneet rahoituksen ja kirjanpidon opiskelua ja oon joutunu kehittelemään hyviä syitä miksi kieltäytyisin hyvistä työnäkymistä ja palkasta. Mua kun ne ei vaan kiinnostaa. Oikeastaan vois sanoa, että en edes siedä kirjanpitoa. Ja kun olen vielä vähän semmonen (laiska) ihminen, että kun joku ei kiinnosta, en vaan kykene pakottamaan itseäni ja kankkujani oppimaan sitä. Hyväksyn, että joo, kirjanpidon osalta on varmasti hyödyllistä käyä peruskurssi, jotta tajuaa jotakin. Ja kyllä mää perusteet ymmärränkin, koska kuitenkin oon tehny töitä firmassa muutaman vuoden käsitellen aika paljon kirjanpidon asioita, ja yläasteella opiskelin kirjanpitoa kaks vuotta 2 tuntia viikossa. Ja koska näin jälkikäteen tajuan, että se on yks huonoimmista valinnoista (top 3:sessa helposti), mitä oon elämässäni elämänlaatuni kannalta tehny, niin jotenkin pieni hento ääni sisällä kirkuu kitarisat heiluen, että kis kis älä helvetissä nyt enää lähre shinne!

On jotenkin ahdistavaakin olla taloustieteellisessä tiedekunnassa aina välillä. Ehkä mää en vaan ole tarpeeksi samanlainen ihminen kuin muut siellä olevat, vaan sisäinen ituhippihumanisti puskee päälle joissakin käänteissä. Mutta kun puhun vaikka toisten opiskelijoiden kanssa opiskelusta ja siitä missä kukin haluaa olla niiden jälkeen, niin moni perustelee käymiänsä kursseja ja valitsemiaan pää- ja sivuaineita täysin sillä, että niiden perusteella saa hyväpalkkasen työpaikan. Ja ei siinä mitään, toki motiivi sekin, toimii varmasti monelle. Mutta tunnen itteni jotenki nii typeräksi, kun sitten sanon, että mää oon käyny vähä kaikkea mikä nyt on vaan kiinnostanu ja ollu mielenkiintosta, ja kaverit vastaa, että “tuo ei välttämättä näytä hyvältä työhakemuksessa”. Helvetti sentään, on kai mulla nyt elämässä muitakin päämääriä kun työhakemuksen virittäminen. Mutta eihän sitä voi sanoa. Mää en voi enkä todellakaan halua nähdä itteäni pyörittelemässä toisten ihmisten palkkalaskelmia neljääkymmentä vuotta, vaikka siitä sais viis tonnia kuussa elämänsä loppuun asti. Aika pian sen edes miettiminen johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin.

Toki ymmärrän senkin, että mun lapsuus ja nuoruus on tietyssä määrin ollu kivemman keskiluokan elämää. Se on kylläkin asia, jonka kykenee tiedostamaan vasta nyt, eihän sitä lapsena tajunnu, koska kaikilla oli samanlaiset Reiman toppapuvut kun ei kaupoissa ollut todellakaan Burberryä tai mitään muutakaan, millä vanhemmat ois voinu kerskakuluttaa pentujensa kautta. -Ja sitä paitsi mun vanhemmat on olleet niin kieroja, että todellakaan sitä ei saanut haluamaansa kovinkaan usein, ainakaan helpolla. (Urheiluvälineet oli ainut asia mitkä oli aina viimisen päälle, eikä uusien luistimien ja suksien kanssa tarvinnut vääntää tai vinkua ikinä.) Varmasti tämä vaikuttaa siihen, että mää edes koen, että mulla on mahdollisuus valita. Jos rahaa ois pitäny elämässä ajatella joka käänteessä, niin varmasti se varma semi-ok-palkka odottamassa lohduttaa ja sen avulla jaksaa. Mutta en mää nyt koe hirveästi kärsiväni tälläkään hetkellä opiskelijana räjähdysmäisesti laskeneen elintasoni kanssa. Enemmän rahaa ja lomaa olis kiva, että pääsis lämpimään ja aurinkoon, mutta uskon, että kyllä mää sinnekin ehdin, ja pitää vaan säästää vähän pidempään. Ei ole pelko perseessä, vaan tieto siitä, että kyllä sitä jotenki aina selviää.

Esimerkiksi nykyinen työ Virpiniemessä caddiemasterina on viimiset kolme vuotta ollu kivaa siinä mielessä, että on saanu ite vastata hyvin pitkälti kaikista asioista työssään ja tehdessä on myös oppinut. Valitettava tosiasia on se, että kun tulevana kesänä tulee neljäs vuosi täyteen, alkaa ne hommat sitten olla kuitenkin aika nähtynä, eikä käytännössä mitään etenemismahdollisuuksia ole. Sitä voi tehdä työnsä hyvin, mutta siinäpä se sitten onkin. Palkka ei tule nousemaan, vaikka sen työpanoksensa suorittais yhdellä kädellä seisoen. Oonki alkanu miettiä, että ehkä vuodelle 2011 vois olla paikallaan alottaa ihan tosissaan etsimään uutta työpaikkaa. Ehkä aikasessa vaiheessa tähän herääminen myös vois auttaa siinä, että löytää jonkun kivan homman. Jotenkin mun mieli vaatii sen, että sitä rajaa kehittymiselle ei ole ihan heti näköpiirissä, jotta edes olis mahdollista mennä eteenpäin. Muuten rupeaa ahdistamaan, että tässäkö se nyt on, tätäkö se nyt on. Pitää olla edes illuusio siitä tulevaisuudesta ja mahdollisuudesta.

Enkä mää nyt sano, että kaipaan vaan älyllisesti haastavaa työtä jotta voisin asettaa itseni kärsivän neron jalustalle niin ku Anu Silfverbergin marttyyroiva aristokratia. Mää tykkään kyllä suunnittelusta ja ideoinnista ja ongelmien huomaamisesta ja niiden ratkasemisesta. Siksi onkin niin hauska tehdä kaikkea nettisivuihin liittyvää, saa alottaa tyhjästä, ja lopussa on jotakin, jolla on visuaalinen ilme, sisältö ja toimintoja. Joskus mietin, että olisin varmaan ollu tosi onnellinen, jos olisin lähteny opiskelemaan vaikka puusepäksi, koska se oikeasti on haastavaa työtä ja siinä kehittyy. Ja ainakin saa seurata oman työnsä prosessia palkista kahvipöydäksi. Mutta ehkä se fantasia tuommosesta työstä on just niin ihana siksi, että ei ikinä varmasti tule tekemään mitään semmosta. Mutta pointtina se, että mää nautin monenlaisista asioista, ja varsinkin siitä, että työssä ja elämässä on monenlaisia asioita kohdattavina ja opittavina. Jotenkin mää olen ehkä siksikin opiskellu aina alitajuntaisesti enemmän opiskelun kun työn vuoksi, koska mulle se työkin on mukavimmillaan oppimista, ei mikään staattinen päämäärä, jossa sitten hengaillaan kunnes päästään eläkkeelle. Ainakin sitä se mun pään sisäisessä utopiassa olis.

Twitterkeskustelun lomassa tajusin, että mulle hyvä työ kiteytettynä tarkottaa sitä, että siinäkin on mahdollisuus flowiin. Ja flow selittääkin aika pitkälle kaiken sen, mistä mää elämässä löydän iloa. Mulle flow on täydellistä olemista.

“Repression is not the way to virtue. When people restrain themselves out of fear, their lives are by necessity diminished. Only through freely chosen discipline can life be enjoyed and still kept within the bounds of reason.”

Voiko sitä paremmin sanoa? Suosittelen lämpimästi lukemaan nimihirviö Mihály Csíkszentmihályin kirjoja flowsta ja elämänlaadusta ja työstä. Suomennettuna löyty ainakin “Flow: elämän virta: tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu”. Ainaki mulle ne o antanu sanoja ja käsitteitä kuvaamaan asioita, jotka on mieltä vaivanneet. Jotenkin sitten vaivaa edes vähän vähemmän, kun ei ole vaan mynttiä eksistentialistista angstia, vaan voi jotenkin pilkkoa niitä asioita käsiteltävään muotoon.

(Olipas muuten melkoinen kymmenen minuutin teho-oksennus tämä, huh.)

Soi: Jenny Wilson - Like A Fading Rainbow

Suomi24:sta taas pitkästä aikaa koohottavien hihhuleiden toivossa (luojan kiitos Raamatussa ei kielletä netin käyttöä, että näistä saa nauttia) selanneena löyty 132 vastausta keränny, päivän suosituin topic yhestä mu lempiavautumisaiheesta, nimittäin pakkohalailusta. Oikeasti hienoa tietää, etten ole ainoa joka kyseistä termiä käyttää ja kokee ahdistusta pakkohalailun vuoksi.

Soi: Travis - Sing (Travistaki kuunnellu vasta vuoden ollen näin auttamatta myöhäisherännäinen, mutta näillä levyillähä o täydellisiä poppirokkikappaleita.)

Joku o pilannu yliopiston. Nykyää kursseilla o pakollista läsnäoloa, ja perjantaisinki o kaheksasta iltapäivään koulua. Ei hele. Mite täsä opiskelet, ko pitäs olla kaikilla päälekkäin olevilla kursseilla paikalla samanaikaisesti? Ei mitenkään. Syytän järjestelmää siitä, etten ikinä valmistu.

Yliopistolla oli tänää myös kirjaston kirjojen poistomyynti. Ostin viis euron kirjaa. Huikein löytö oli ehkä B. Milner, V. Rapoport & L. Yevenko:  “Design of management systems in U.S.S.R. Industry - A Systems Approach”. Elämäni akateeminen tavote voiski tästä eteenpäin olla tuon käyttäminen viitteenä kaikissa mahollisissa harkkatöissä.

Vielä hyvä tämänpäivänen xkcd. Elinluovutuskortin voipi tilata nykyään myös netistä, joten mitään syytä jättäytyä siitä junasta ei oo. “I’m not totally useless, I can be used as an organ donor!” Itte asiassa mää en ymmärrä, miksei jo laissa määritellä, että kaikkea saa käyttää. Mulle sopis. Mutta toki löytyy ne idiootit, joille se ei ihan vastustamisen periaatten takia kävis. (Uskonnolliset syyt jotenki sentään ymmärrän, se kuitenki o motiivi ja vakaumuksellinen tahtotila. Vaikkaki mietityttää, että mitä pirun väliä sillä voi olla kellekkää. Eihä niitä ruumiita kuitenkaa säilytetä olohuoneessa näytteillä vaan pistetää multiin.) Joskus mietin sitäki, että onko mieltä ilmasta tahtonsa haluamastaan hautaustavasta. Itehän ku en kuulu kirkkoon jne. Vapaa-ajattelijoilla taitaa olla jaossa siihenkin oma korttinsa, jonka voi allekirjottaa ja kantaa lompakossa hamaan loppuun asti. Mutta mulle täysin samantekevää minkä rituaalien mukaan toimenpide joskus tullaan suorittamaa. Eipä sitä oikein voi enää loukkaantuakkaa, jos joku haluaa paikalle papin pyörimään. Maksaja päättäkööt. Tietenki joku eurooppalaisten pakanallisuuksien tyyppinen juhannuskokko soutuveneessä (junou, kolikot silmille ja kohti ulappaa) ois aika vekkuli, mutta senki taitaa estää laki. Edit: Nyt ko aloin asiaa oikein miettimään, niin miksei joku sopivan massiivinen pyramidi tai joku mausoleumikin vois olla hauska vaihtoehto.

Soi: The Big Pink - Dominos

Mieli kyntää syvemmällä kun kohta vuoteen, joka on kai jo jonkinlainen saavutus, mutta melkonen optimisti pitäs olla, että sitä vois positiiviseksikaan asiaksi sanoa.

Se on kyllä jännä, kuinka sitä aina jaksaa ajatella että KYLLÄ SE TÄSTÄ ja ehkä se elämä vielä joskus alkaa. Alan nimittäin enenevissä määrin vähän epäillä, että se on enemmänkin ittensä huijaamista ko tulevaisuuden ennustamista. Viimeksi oon ollu elämääni jokseenkin tyytyväinen varmaankin n. 12-vuotiaana, mutta siitäkään en kovin paljoa muista, mutta aika varma asiasta kuitenkin olen. Sen muistan nimittäin, että sen jälkeen tuli yläaste, joka oli typerää paskaa, lukio, joka oli muuten vaan paskaa, ja yliopisto, joka se vasta kamalaa paskaa onkin.

Tätä kasvavaa kökköstä kurkussa ei juurikaan helpota se, että tajuan mielenterveyden pienen (näillä leveysasteilla varsinkin) valopilkun, kesän menneen. Menneen, iha vaa ohi, ilman että siinä olis ollu mitää mielekästä tai mielenkiintosta. Kesätyörahoja ei ole kovasta yrityksestä huolimatta jäänyt säästöön käytännössä ollenkaan (pitkällä listalla asioiden joita en ymmärrä  joukossa). Keskimäärin kuutena päivänä viikossa töissä olemisen jälkeen se aiheuttaa melkosta vitutusta. Ja sekin vituttaa, kun opiskelut kiinnostaan n. 15% ajasta ja kurssien suoritustahti on suoraan siitä johtuva. Kaiken hyvän päälle postilaatikosta pukkaa nyt kynä-, penaali- ja reppumainoksia ja kuinka sitä rupeekaan kiristämään koppaa, kun lohduttautui ala-asteella sillä ajatuksella, että onneksi tätä ei oo enää paljon jäljellä.

Enkä mää edes niin varsinaista koulua inhoa. Mää rakastan loputtomasti uusien asioiden opettelua, ja melkein kaikki maailmassahan mua kiinnostaakin. Inhoan kaikkia niitä rooleja joita siellä pitää seurata, nöyristellä, nuoleskella ja olla hiljaa ja paikallaan ja olla sosiaalinen ja koittaa löytää kavereita ettei tarvi istua syömässä yksin ruokalassa joka päivä (voitte ehkä arvata kuinka hyvin se on sujunu), keskittyä asioihin jotka ei kiinnosta, joita ei tarvi, mutta jotka pitää oppia ihan vaan koska joku on joskus päättäny että ne pitää oppia. Mieluummin istuisin vaan kotona, kattoisin luontodokumentteja ja selaisin nettiä, tai olisin ihmisten kanssa jotka saisin valita, ja joiden kanssa voisin puhua asioista jotka oikeasti kiinnostaa, eikä tarvis esittää, että joo voi vittu että jopa muuten kiinnostaakin kerro toki lisää. -Valitettavasti se vaan ei johda korkeakoulututkintoon (jonka pitäis olla kai seuraava mahdollisuus autuuteen ja elämän alkamiseen). Vaikka en kyllä tiedä mitä sillä tekee, tähänkin asti kaikki todistukset on ollu suurta huijausta joiden eteen on joskus ehkä vaivaa nähny paskat housussa kun on epäonnistuminen pelottanu, ja sitten hetki todistuksen käteen saamisen jälkeen on tajunnu, että kyseistä paperilappua vois käyttää paskapaperina, paitsi että varsinainen paskapaperi on siihenkin tarkotukseen hyödyllisempi vaihtoehto.

Sitä välillä vaan miettii, että jumalauta, mää olen tehny kaiken ihan niikö pitääkin,  että tässäkö tämä nyt on?

En tiedä kuinka moni on nähny leffan Miss Little Sunshine, mutta suosittelen kyllä. Siinä on se kohtaus jossa se lentäjäksi haluava poika tajuaa olevansa värisokea, ja että kaikki mitä se on elämässään ajatellu olevansa, on sillä hetkellä muuttunu mahdottomaksi. -Noh, musta tuntuu siltä lähes päivittäin, mutta huudan vaan sisäisesti keuhkoni pihalle että voisin vielä odotella, että jospa se tästä vielä iloksi muuttuu. Erona myös tietenkin se, että mää en ole edes ikinä tienny mikä tai mitä haluaisin olla, tai mitä mu pitäis olla, paitsi tietenki ilosempi ja onnellisempi, mutta se ei näemmä ole toteutumassa vieläkään ihan lähiaikoina.

En keksi edes mitään (edes omasta mielestäni) hassunhauskaa kaksinkertaista sarkasmia, joka kääntäis tämän kaiken loputtomasti kumpuavan eksistentialistisen teiniahdistuksen komiikaksi. En oikei jaksais tosissani edes punnita muslimiksi/lestadiolaiseksi/muuksi vapaavalintaiseksi äärihihhuliksi ryhtymistä (ne kun tuntuvat poistavan näitä miksiolenedesolemassa -tuntemuksia kohtuullisen tehokkaasti tilkitsemällä kaikki aukkokohdat Suurella Suunnitelmalla), mutta pari ekaa taitaa olla poissa laskuista jo ihan koska en koe oikein intohimoja biologisen kuolemattomuuden tavotteluun seittämän jälkeläisen kautta, koska se se vasta ittensä huijaamiselta tuntuiski.

Ilmeisesti taas blogikirjoituksesta innostunut, perinteisen kaudenjälkeisen lajimorkkiksesta toipunut parahin Anderson kirjoittaa päivän epistolassaan aikuisuudesta. -Mikä o oikeastaa aika pjaskaa, koska määki aioin, ja vaikutan nyt aivan kamalalta copycatiltä joka ei keksi itte mitää. Mutta hei, ei siinä mitää, mu ilon ehti pilata aamulla myös HS:n Lyytinen. Puolustaudun kuitenki, että mää kirjotin oikeastaan jo tasan kuukausi sitten, ja oikeastaan jatkan vaa siis siitä mihi jäinki.

Olin eilen tekemässä HRM -ryhmätyötä  (ja niille onnekkaille, jotka ette ole kyllästyttäneet päitänne ylimalkasella kauppisjargonilla, niin suomeksi se tarkottaa henkilöstövoimavarojen johtamista, mutta mitä se sitten tarkottaa, niin en oikeastaan edes jaksa [osaa?] avata). Kyseinen työhän liittyy koulukurssiin (joo, yllättäen en iha huvikseni tuommosia värkkää, herrajumala sentää), ja koska me kolme fiksut jotka tässä ryhmässä ollaan, ei oltu luennoilla tarpeeksi aikasessa vaiheessa kurssia, tehään nyt se työ tosiaan kolmistaan, eikä seitsämän hengen ryhmässä, jolle se 10′000 sanan enklanninkielinen raportinkirjottaminen on tarkotettu ja suhteutettu.

Mutta joka tapauksessa, kaks viikkoa ennen palautusaikaa me nyt kokoonnuttiin sitä tekemään. Ja kaiken peruskinastelun (”mitä ollaan oikeastaan tekemässä”, “mikä meidän aihe on”, “mitä me halutaan tehä”, “mikä näkökulma me otetaan” jne.) jälkeen syötiin pullaa ja kun jonkinlainen työjako (en tajua miten ehin tehä osani vittuuuuuh) oli saatu aikaan, ja join edelleen teetäni, niin tämän yhden ryhmäläisen vaimo (!!!) ja kolmas ryhmäläinen alko keskustella tämän kolmannen monen vuoden seurustelusuhteen päättymisestä. Oliko se sitten seitsämän. (Joka tapauksessa: !!!)

En oikeastaan ole kenenkään (ryhmäläis ykkösen, ryhmäläis kolmose tai ryhmäläis ykkösen vaimon) kovinkaan syväluotaavalla tasolla oleva ystävä, ja koin sen aika saakelin ahistavana. Paitti että olin sitten kaikkia vaan n. viis vuotta nuorempi, alko aihepiiri olla sitä luokkaa, että oma kontribuutioni sille olis ollu jokseenkin heikko (jos olisin suuni auki saanu). Lisäksi jotenki tuntu, että vaikkei kukaa sitä äänee sanonu, ni mu ois sama lähtäkki, ni juoksin sitte eteiseen ja kiitin pullista ko toinen kenkä oli jo jalassa ja ovi auki.

Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin, mu mielestä tämä ryhmäläisykkönen vaimoineen, ja myös ryhmäläinen nro 3 on näin lyhyen tutustumisen jälkeen mukavia ihmisiä, mutta alko vaan ahistamaan. Ja sillä lailla, ettei siinä auta enää vadelmapulla eikä edes kolme.

Vaikka tuntuu ehkä kaukaiselta, ehkä jopa mahdottomalta ajatukselta, niin musta kuitenki tuntuu, että mää oon kai henkisesti keski-ikäinen (koska kai vasta keski-ikäinen on aikuinen?) kaikkien tylsien asioiden osalta (bonuskortti, Coelhosta tykkääminen, työpaikka, auto ja sisustettu asunto, keksi vapaasti lisää, en kehtaa kirjottaa enempää), mutta ilman mitää hyviä puolia. -Joita en nyt kyllä oikeastaan keksi yhtäkään kun tarkemmin ajattelee. Vaikka sitä kuinka koittaa alitajusesti olla kaikkea muuta ko harmaa hahmo rivissä, niinkö kaikki ihmiset nyt lopulta haluaa olla oma erikoinen ittensä, niin loppupeleissä oon ehkä maailman konservatiivisimmassa työpaikassa heti SRK:n toimiston jälkeen ja sopeudun sinne oikein hyvin.

Ei ne vissii ne tiikerilaastarit ja kummallisen väriset kengät voi torjua sitä seikkaa (ehkä kuitenki vähä hidastaa?), että ilmeisesti kaikki jossain määrin odottaa, että pitäs myös “”leikkiä “aikuista”" “ihan oikeesti”". Ja mää en todellakaa halua. Mää inhosin lapsenakin kaikkia koti(rooli)leikkejä joita tarhassa piti leikkiä, koska mu mielestä ne oli niin teennäisiä jo sillon. (Kotonahan juoksin pitkin mettää ja peltoja ja olin Robin Hood tai Peter Pan tai Prätkähiiri. Parasta leikki tarhassa sitten oliki se ko tinttasin Mannisen Aria nenään niin että siitä tuli verta ja se itki ja meni tarhantätien luo.) Tää ois nyt äiti ja tää tekis sitä ja tätä. Hyi helevetti.

Now playing: PMMP - Isin pikku tyttö