Tässä yleispätevä postaus viimisen kuukauden ajalle: herään, meen töihin, syön töissä, tuun töistä kotia, meen harkkoihin, tuun kotia ja meen nukkumaan sikiöasennossa itteni uneen itkien samalla toivoen, että jospa joskus tapahtuis jotain kivaa. Tai edes jotai.
Varmaankin yleispätevä myös seuraavalle kuukaudelle eteenpäin, joten mitä tänne turhaan rustailemaan.
Soi: Eels - Fresh Bloos
Luin pari päivää sitten Hesariblogisti Anu Silfverberg merkinnän “Luokkaretki”, ja oon nyt miettiny sitä enemmänkin, lähinnä työn osalta, koska tunnistin tuossa aika monta ajatusta, jotka mun elämää ehkä ainakin nyt määrittelee. Blogimerkintä on aika sekava, ja sekottaa montaa asiaa, mutta se pääpointti sen takana varmaankin on, että miksi jotkut vapaaehtoisesti downshiftaa oman halunsa vuoksi, vaikka mahdollisuus parempaan toimeentuloon ja yhteiskunnalle enemmän hyödyksi olemisellekin on.
Nimittäin, kun olen aika paljonkin miettinyt viime aikoina sitä, että mikä on se työ mitä mää haluan isona tehdä. Ja millasta se on. En tietenkään mihinkään lopputulokseen ole päässy, mutta ainakin tiedän sen, että olen mieluummin sitten vaikka kortistossa ja luen ja teen asioita joista tykkään, kuin teen työtä (varsinkin jollekin toiselle), jota en halua tehdä.
Tämä ajatus ehkä lähtee enimmäkseen siitä, kun kaikki on tuputtaneet rahoituksen ja kirjanpidon opiskelua ja oon joutunu kehittelemään hyviä syitä miksi kieltäytyisin hyvistä työnäkymistä ja palkasta. Mua kun ne ei vaan kiinnostaa. Oikeastaan vois sanoa, että en edes siedä kirjanpitoa. Ja kun olen vielä vähän semmonen (laiska) ihminen, että kun joku ei kiinnosta, en vaan kykene pakottamaan itseäni ja kankkujani oppimaan sitä. Hyväksyn, että joo, kirjanpidon osalta on varmasti hyödyllistä käyä peruskurssi, jotta tajuaa jotakin. Ja kyllä mää perusteet ymmärränkin, koska kuitenkin oon tehny töitä firmassa muutaman vuoden käsitellen aika paljon kirjanpidon asioita, ja yläasteella opiskelin kirjanpitoa kaks vuotta 2 tuntia viikossa. Ja koska näin jälkikäteen tajuan, että se on yks huonoimmista valinnoista (top 3:sessa helposti), mitä oon elämässäni elämänlaatuni kannalta tehny, niin jotenkin pieni hento ääni sisällä kirkuu kitarisat heiluen, että kis kis älä helvetissä nyt enää lähre shinne!
On jotenkin ahdistavaakin olla taloustieteellisessä tiedekunnassa aina välillä. Ehkä mää en vaan ole tarpeeksi samanlainen ihminen kuin muut siellä olevat, vaan sisäinen ituhippihumanisti puskee päälle joissakin käänteissä. Mutta kun puhun vaikka toisten opiskelijoiden kanssa opiskelusta ja siitä missä kukin haluaa olla niiden jälkeen, niin moni perustelee käymiänsä kursseja ja valitsemiaan pää- ja sivuaineita täysin sillä, että niiden perusteella saa hyväpalkkasen työpaikan. Ja ei siinä mitään, toki motiivi sekin, toimii varmasti monelle. Mutta tunnen itteni jotenki nii typeräksi, kun sitten sanon, että mää oon käyny vähä kaikkea mikä nyt on vaan kiinnostanu ja ollu mielenkiintosta, ja kaverit vastaa, että “tuo ei välttämättä näytä hyvältä työhakemuksessa”. Helvetti sentään, on kai mulla nyt elämässä muitakin päämääriä kun työhakemuksen virittäminen. Mutta eihän sitä voi sanoa. Mää en voi enkä todellakaan halua nähdä itteäni pyörittelemässä toisten ihmisten palkkalaskelmia neljääkymmentä vuotta, vaikka siitä sais viis tonnia kuussa elämänsä loppuun asti. Aika pian sen edes miettiminen johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin.
Toki ymmärrän senkin, että mun lapsuus ja nuoruus on tietyssä määrin ollu kivemman keskiluokan elämää. Se on kylläkin asia, jonka kykenee tiedostamaan vasta nyt, eihän sitä lapsena tajunnu, koska kaikilla oli samanlaiset Reiman toppapuvut kun ei kaupoissa ollut todellakaan Burberryä tai mitään muutakaan, millä vanhemmat ois voinu kerskakuluttaa pentujensa kautta. -Ja sitä paitsi mun vanhemmat on olleet niin kieroja, että todellakaan sitä ei saanut haluamaansa kovinkaan usein, ainakaan helpolla. (Urheiluvälineet oli ainut asia mitkä oli aina viimisen päälle, eikä uusien luistimien ja suksien kanssa tarvinnut vääntää tai vinkua ikinä.) Varmasti tämä vaikuttaa siihen, että mää edes koen, että mulla on mahdollisuus valita. Jos rahaa ois pitäny elämässä ajatella joka käänteessä, niin varmasti se varma semi-ok-palkka odottamassa lohduttaa ja sen avulla jaksaa. Mutta en mää nyt koe hirveästi kärsiväni tälläkään hetkellä opiskelijana räjähdysmäisesti laskeneen elintasoni kanssa. Enemmän rahaa ja lomaa olis kiva, että pääsis lämpimään ja aurinkoon, mutta uskon, että kyllä mää sinnekin ehdin, ja pitää vaan säästää vähän pidempään. Ei ole pelko perseessä, vaan tieto siitä, että kyllä sitä jotenki aina selviää.
Esimerkiksi nykyinen työ Virpiniemessä caddiemasterina on viimiset kolme vuotta ollu kivaa siinä mielessä, että on saanu ite vastata hyvin pitkälti kaikista asioista työssään ja tehdessä on myös oppinut. Valitettava tosiasia on se, että kun tulevana kesänä tulee neljäs vuosi täyteen, alkaa ne hommat sitten olla kuitenkin aika nähtynä, eikä käytännössä mitään etenemismahdollisuuksia ole. Sitä voi tehdä työnsä hyvin, mutta siinäpä se sitten onkin. Palkka ei tule nousemaan, vaikka sen työpanoksensa suorittais yhdellä kädellä seisoen. Oonki alkanu miettiä, että ehkä vuodelle 2011 vois olla paikallaan alottaa ihan tosissaan etsimään uutta työpaikkaa. Ehkä aikasessa vaiheessa tähän herääminen myös vois auttaa siinä, että löytää jonkun kivan homman. Jotenkin mun mieli vaatii sen, että sitä rajaa kehittymiselle ei ole ihan heti näköpiirissä, jotta edes olis mahdollista mennä eteenpäin. Muuten rupeaa ahdistamaan, että tässäkö se nyt on, tätäkö se nyt on. Pitää olla edes illuusio siitä tulevaisuudesta ja mahdollisuudesta.
Enkä mää nyt sano, että kaipaan vaan älyllisesti haastavaa työtä jotta voisin asettaa itseni kärsivän neron jalustalle niin ku Anu Silfverbergin marttyyroiva aristokratia. Mää tykkään kyllä suunnittelusta ja ideoinnista ja ongelmien huomaamisesta ja niiden ratkasemisesta. Siksi onkin niin hauska tehdä kaikkea nettisivuihin liittyvää, saa alottaa tyhjästä, ja lopussa on jotakin, jolla on visuaalinen ilme, sisältö ja toimintoja. Joskus mietin, että olisin varmaan ollu tosi onnellinen, jos olisin lähteny opiskelemaan vaikka puusepäksi, koska se oikeasti on haastavaa työtä ja siinä kehittyy. Ja ainakin saa seurata oman työnsä prosessia palkista kahvipöydäksi. Mutta ehkä se fantasia tuommosesta työstä on just niin ihana siksi, että ei ikinä varmasti tule tekemään mitään semmosta. Mutta pointtina se, että mää nautin monenlaisista asioista, ja varsinkin siitä, että työssä ja elämässä on monenlaisia asioita kohdattavina ja opittavina. Jotenkin mää olen ehkä siksikin opiskellu aina alitajuntaisesti enemmän opiskelun kun työn vuoksi, koska mulle se työkin on mukavimmillaan oppimista, ei mikään staattinen päämäärä, jossa sitten hengaillaan kunnes päästään eläkkeelle. Ainakin sitä se mun pään sisäisessä utopiassa olis.
Twitterkeskustelun lomassa tajusin, että mulle hyvä työ kiteytettynä tarkottaa sitä, että siinäkin on mahdollisuus flowiin. Ja flow selittääkin aika pitkälle kaiken sen, mistä mää elämässä löydän iloa. Mulle flow on täydellistä olemista.
“Repression is not the way to virtue. When people restrain themselves out of fear, their lives are by necessity diminished. Only through freely chosen discipline can life be enjoyed and still kept within the bounds of reason.”
Voiko sitä paremmin sanoa? Suosittelen lämpimästi lukemaan nimihirviö Mihály Csíkszentmihályin kirjoja flowsta ja elämänlaadusta ja työstä. Suomennettuna löyty ainakin “Flow: elämän virta: tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu”. Ainaki mulle ne o antanu sanoja ja käsitteitä kuvaamaan asioita, jotka on mieltä vaivanneet. Jotenkin sitten vaivaa edes vähän vähemmän, kun ei ole vaan mynttiä eksistentialistista angstia, vaan voi jotenkin pilkkoa niitä asioita käsiteltävään muotoon.
(Olipas muuten melkoinen kymmenen minuutin teho-oksennus tämä, huh.)
Jotenki tämä uutinen pisti naurattamaan. Mu ite rakentamani tietokoneen jäähdytys o nii tehokas, että se taitaa lähinnä viilentää huoneilmaa.
Tiedotteen mukaan täyden konesalin tuottamalla lämmöllä voidaan lämmittää 500 omakotitaloa. Uspenskin katedraalin alapuolella kallioluolassa sijaitseva konesali on kooltaan kahden megawatin suuruinen.
Keksin jo sloganin hankkeelle: “Ihmiset luoliin, lämpöä koteihin!”
Myös Stokkan mainosvihkosessa esitelty Breastlight rintojen omatarkkailulaite (nyt 103,20€, norm. 129€) pisti tietyllä tapaa huvittamaan. Jotenki vaikea nähä itteänsä punavalosen taskulampun kanssa tiirailemassa tissejään. Samoin ko kesällä huvitii Aamu Tv:ssä (jota tuli töissä hiljasina aamuina väijyttyä oikein antaumuksella) kun se juontajanainen ja joku syöpäliiton mummeli harjottelivat rintojensa tutkailua. Joku siinä oli vaan niin absurdia. Istua yksin toimistossa, sateessa, kilometrejä autiota plääniä ympärillään ja katella ko mummot tunnustelee rintojaan lattialla. Mutta vakavasti puhuen, tottahan on, että Mummolla o rintasyöpä ollut ja leikattu ja meikäläisellä lienee siis jonkinlainen kohonnu riski se itelle napata. Ja onhan tuossa markkinaa, jos arvioiden mukaan noin joka kymmenes nainen rintasyöpään sairastuu nykyään.
Kesän jälkeisistä töistäki o kuulunu iha hyvää. Golf Digestin rankingin mukaan Virpiniemi Golfissa oli viime kaudella Suomen 14. paras caddiemaster. Jos kenttiä on kuitenki se 130+, niin eihä tuo nyt iha paskasti ole mu mielestäni. Samaa mieltä oli myös firman toimitusjohtaja. Kiva oli myös se, ko perjantaina jo aiemmi viitatusta Viherion mies soitti ja kysy että voisinko tehä hieman pikku hommaa (mm. myydä ottamiani golfkuvia, buha, jotaki hyötyäki siis siitä kaikesta räpsimisen määrästä voi olla). Ehkä tämä kaikki kuiten jossain määrin osottaa, etten ole täydellisen luontaantyöntävä ihminen, ja ehkä myös hoidan keskimäärin työhommelit ihan hyvin.
Futiskengät on edelleen parvekkeella. Samoin ko säärisuojat ja vikassa pelissä käytetyt likaset sukat. En tiedä mitä nyt tekis. Että pesiskö ne sukat vaikka jossai vaiheessa. Näyttäähän tämä aika kuluvan ilman jalkapalloakin, mutta toisaalta tiedän senkin, että haluan kuitenki pelata, ainaki sitte ko aurinkoakin saattaa vahingossa taas nähdä. Naisten kakkostiimin valkka o soitellu pari kertaa, mutta ko mää en tiedä. Kuukausi sitten ei tehny edes mieli ajatella futista, nyt ajatukset on jo sillä linjalla, että jaksaisinko sitte kuitenki hoitaa (tähän asti meiko hitaashkosti erinäisistä syistä edistyneitä) opiskeluita ja töitä riittävissä määrin tavalla, joka ei sitten taas haittais jalkapalloakaan. Vai pitäskö vaa uskoa Mummoa, joka sano sunnuntaina: “No pelaa nyt vielä, ko kuitenki mieles tekkee ja vielä voit. Vai onko sulla muuta elämää?” Lähisukulaiset on kyllä julma asia.
Soi: The Rosebuds - When The Lights Went Dim
Lunta sitten tulikin pyynnöstä maanantaina (joka oli ilmeisesti eilen) niin paljon, että maa oli valkosena ja golfkenttä kiinni. Eipä tätä tahtia kausi enää kovin kauaa jatku. Ilmeisesti saan kaikesta huolimatta olla enskesänäkin paikassa töissä, mikä toki olis ihan kiva, koska en varmaan onnistu saamaan mitään muutakaan - tai ainakaan parempaa - työtä. En mää sitä niin inhoa, vaan vähä väsyttää sekin laji.
Tänään vietin koulupäivää oikein 8-14:30 ja olihan se kamalaa. Varsinkin siksi, koska tilastotiedettä tuosta ajasta oli sitte kuus tuntia. Jo kurssin ekoissa laskuharkoissa jokunen viikko sitto mua tuli nöyryyttämään yksi niistä harkkojen ohjaajista (nainen, jonka nimeä en vieläkään oo saanu selvitettyä, että voisin valittaa), ja se on ollu ikävä nyt oikeastaan aina siitä eteenkinpäin. Mutta lohduttavaa on ehkä osin se, että en ole ainoa, jonka elämänhalun se haluaa mitä ilmeisemmin lopettaa. Kukaan ei halunnu sitä “neuvomaan” (tämä “neuvominen” ja “auttaminen” kun on lähinnä sitä, kuinka saada toinen tuntemaan ittensä mahdollisimman tyhmäksi ja turhaksi eliöksi maan päällä). Miksi tuommonen ihminen, jolla on ehkä jonkinlaisia ongelmia (ja ongelmat on vähä muita ko matemaattisia pulmia työpöydän laatikossa) pistetään opettamaan, kun ei se kutsumushommaa sillekään voi olla? Niikö tuo kurssi muutenkaa olis mikään suklaakonvehti kermakakun päällä, ni ainaskaa minä en tarvi enää mitää lisänegatiivisuutta tai epätoivoa sitä koskien.
Muutenki oon miettiny aika paljon viime aikoina sitä, kuinka jotkut ihmiset todella levittää negatiivista kakkendaalia joka paikkaan missä kulkee. Tämä asiakokonaisuus tuli esille jo töissä, ja lopulta asiasta oli pakko sanoa tämmöstä toimintaa harjottavalle ihmiselle, koska musta alko tuntua että se ei enää tee hallaa pelkästään itelleen vaan myös muille ihmisille, ja ennen kaikkea mun mielenterveydelleni. -Toisaalta tämä ko. henkilö myös päätti levitellä tovin allekirjoittaneesta henkilökohtasta ja paikkansa pitämätöntä juttua niin, että siihen viimistään olis mun toleranssi loppunu. Eikä seuraukset ainakaan vielä ole olleet huonot, päin vastoin. Oon saanu tehdä työni nyt ihan rauhassa ilman mitään ylimäärästä häslinkiä, ja henki talon sisällä noin muutenki ainaki mun kokemani osalta on parantunu. (Toki varmuuden vuoksi edelleen kaivelen poteroa suurhyökkäyksen varalta.)
Kyllähä ihmisellä on sillon itellään joku asia huonosti, kun se ei näe kenessäkään muussakaan mitään hyvää. Mää jotenki uskon, että ihminen kuitenki perustaa ihmiskäsityksensä ensi kädessä itteensä. Nii kauan ko ihminen jaksaa uskoa, että sillä itellään on vielä elämässä jotaki saavutettavaa ja että hänessä itessään on monta arvokasta seikkaa, niin kai se näkee sen saman hyvän muissaki ja voi tehdä hyvää. Kuitenki heijastamiseen koko ihmisen kehitys ja oleminen perustuu niin paljon, että jotenki se ois järkeenkäypää. Ehkäpä siksi se etiikan kultainen sääntö onkin niin kultanen, koska ennemminki ko oikein toimimalla ihminen parantais maailmaa, se parantaa ittiään.
Jotenki tuli mielee Harry Potterit. Näin vanhaksi piti elää tajutakseen, että eihän ne ankeuttajat ole edes mielikuvitushahmoja.
Viikonloppuna on suurta urheilujuhlan tuntua, kun SARJAJOHTAJA OLS kohtaa Linnanmaan hallissa Tiikerit. Oon niin valinnu oikean gloryhunttausjoukkueen. Ja koska valittin vielä oikea-aikasesti Ykköstä pelatessa, ni oon FF termeinki oikeinkannattaja. Tilasin (ja sain) myös Madridin kid’s fan kitin. 164cm koon paita on vähän iso, ja halpaa oli ko saippua. Nyt oon valmis sivutyönä gloryhunttaamaan huonona fanina Pyhää Iikkeriä joukkoineen myös la Ligassa.
Lauantaina on myös suurta anti-urheilu-juhlan -tuntua, kun kaudenpäättäjäiskausi käynnistyy. (Toivon sydämeni [ja vatsan] pohjasta, että sunnuntaina ei tarvi lähtä äidin kanssa Ikeaan.)
-Ja sitä saattaa tulla jo ens viikolla. Mikä on kyllä jo aika toivottua, koska jaksaminen töissä alkaa loppua (odotan innolla “työelämään” siirtymistä ja 40 vuoden työputkea, ei tällä päällä). Kesään on kuitenkin mahtunut noin puoli miljoonaa valittajaa, käpyjä keräämässä eksyneen kehitysvammaisen etsimistä kentältä poliisipartion avustuksella, talitinttien toimistosta pyydystämistä ja uloskuljettamista, henkistä väkivaltaa työpaikkakiusaamisen merkeissä, sitä seurannut avautuminen kiusaamisen harjottajalle, ja pari ihan mukavaakin työpäivää. Sitte saiski alkaa keskittyä pitkään nukkumiseen ja opiskeluiden täysipäiväseen sössimiseen.
Eilen Ylämyllyllä pelattiin naiste kakkosen kanssa toinen karsintapeli, joka voitettiin myös puhtaasti 4-0. Tulihan hyvät fiilikset kun sai pelata, kiiteltiin, ja sai vielä pelata jokin panoksenakin. ONS/2 nousi siis Naisten Kakkoseen häviämättä yhtäkään peliä koko kaudella. Kiitos että sain olla mukana!
Tänään pitäisi ehkä jotakin vielä syödä, ja ajattelin ettiä reseptiä netistä, jotta voin sitten kaupassa ostaa mitä sattuu ja tehdä lopulta jotain ihan muuta kun aluksi oli tarkotus. Tämä sivusto on kyllä hieno. Hail -kokki pudotti pahemman kerran.
Tsek aut Naisfutis.netin uusin blogimerkintä by MV & MM.
Oon tehny kevyttä 50 tunnin työviikkoa ja treenannu keveästi kuutena päivänä viikosa, joten alkaa olla aikamoine väsy. Herään yleesä kuuden jälkee vähä, oon kaheksalta Virpassa, lähen Virpasta mielellää vähä enne neljää ja puol viis oon harkoisa. Sitte ko o hitusen seittämän jälkee kotona, onki semmonen väsy päälä ettei mitää jassa tehä. Eikä sillo edes voi enää laittaa pyykinpesukonetta tai astianpesukonetta päälle, saatika imuroida, joten kämppä muistuttaa päivä päivältä enemmän narkkariluolaa. Vapaapäivä kesäkuussa on huikeat viisi (5). Ei niin muuten, mutta kaikki vapaaehtosheittäytymisjaajantuhruuprojektit (siis ONS ja Naisfutis.net nyt lähinnä) on jääny aivan luokattomaan jamaan. Haluaisin kuitenkin nukkua sen 5-6 tuntia yössä, ja aika ei vaan riitä.
On aika mielenkiintosta miten sitä aina saa itestään kaivettua asiakaspalvelijan, ja kuinka huomaa hymyilevänsä puhelimeen että kuulostais mukavalta. Uskallan kyllä väittää, että juurikaan hankalampaa asiakasryhmää saa ettiä (ehkä ainoastaan tavaransa menettäneet, nälkäset, väsyneet ja kärttysät lentomatkustajat hakkaa golfarit?), joten eiköhän tämä oo aika kasvattavaa monessakin mielessä. Kolmatta kesäähän noita caddiemasterin hommia nyt teen, tänä kesänä pääsin oikei head caddiemasteriksi (OON SIIS ESIMIESN MWHAHAHAH) ja kaikkeen nähden varsin ok kuukausipalkalle, mistä oon kyllä tosi ilonen ja kiitollinen, varsinki tietäen että kaikki ei oo onnistunu saamaan yhtään mitään kesätöitä.
Vaikka useimpina päivinä tuntuu jossai vaiheesa, että kallo halkeaa kun seittämättä kertaa selittää jotain asiaa tai koittaa muistuttaa tuhannetta kertaa jotaki toista ihmistä jostakin, niin silti on nii paljo kivojaki asiakkaita, että jotenki ne päivät jaksaa taplata läpi. Niinkö tänään esim. nauratti aika paljon se, kun tuolla käy yks tosi kiva vanha (70 ja 80 väliin) pariskunta, ja jutustan niiden kanssa aika paljonki ja autan asioisa, ni tänää se rouva pyysi vessaan pyyhkimään. Kivaa on myös se, että kesätöihin lähtökohtasesti ihan oikeasti pyydettiin, ja että mun osaamista iha arvostetaanki. Oon saanu mm. uuden työtason, saanu ostaa kukkasia firman piikkiin ja kohta tulee uus hieno työtuolikin. (Toivottavasti sitten ei ole enää jalat näin tukossa ja kiriänä.) Eikä edes ole kovin paljon niiden perään tarvinnu kitistä.
Ja oon mää vähä ehtiny auttaa Viherio Technologiesiä, mikä o ollu mukavaa. Vaikken mikään koodaajaguru todellakaan ole - ja tuskin tulen koskaan olemaankaan - uskosin, että mulla ois jonnin verran annettavaa käytettävyyden arvioinnin osalta projektille ja tuotteile koskapa nyt oon kuitenki tuota hommaa jokusen vuoden tehny. Oikeasti oon mielelläni mukana, vaikkei korvauksella nyt oikei kannata retostella. Vaikka panos o pieni, niin hiton mielenkiintostahan tuota kehitystä on seurata. (Ehkä sittenki lukis sivuaineena sitä tietoteollista liiketoimintaa mmm?)
Ynjövi o tyttöjen kanssa Provinssissa, mää mietin että raaskinko hankkia lipun Qstockkiin. Tasan ei mee nallekarkit.
Huomena Vaasaa, vastassa Efsee Sport.
——
Now Playing: The Killers - Change Your Mind
Ilmeisesti taas blogikirjoituksesta innostunut, perinteisen kaudenjälkeisen lajimorkkiksesta toipunut parahin Anderson kirjoittaa päivän epistolassaan aikuisuudesta. -Mikä o oikeastaa aika pjaskaa, koska määki aioin, ja vaikutan nyt aivan kamalalta copycatiltä joka ei keksi itte mitää. Mutta hei, ei siinä mitää, mu ilon ehti pilata aamulla myös HS:n Lyytinen. Puolustaudun kuitenki, että mää kirjotin oikeastaan jo tasan kuukausi sitten, ja oikeastaan jatkan vaa siis siitä mihi jäinki.
Olin eilen tekemässä HRM -ryhmätyötä (ja niille onnekkaille, jotka ette ole kyllästyttäneet päitänne ylimalkasella kauppisjargonilla, niin suomeksi se tarkottaa henkilöstövoimavarojen johtamista, mutta mitä se sitten tarkottaa, niin en oikeastaan edes jaksa [osaa?] avata). Kyseinen työhän liittyy koulukurssiin (joo, yllättäen en iha huvikseni tuommosia värkkää, herrajumala sentää), ja koska me kolme fiksut jotka tässä ryhmässä ollaan, ei oltu luennoilla tarpeeksi aikasessa vaiheessa kurssia, tehään nyt se työ tosiaan kolmistaan, eikä seitsämän hengen ryhmässä, jolle se 10′000 sanan enklanninkielinen raportinkirjottaminen on tarkotettu ja suhteutettu.
Mutta joka tapauksessa, kaks viikkoa ennen palautusaikaa me nyt kokoonnuttiin sitä tekemään. Ja kaiken peruskinastelun (”mitä ollaan oikeastaan tekemässä”, “mikä meidän aihe on”, “mitä me halutaan tehä”, “mikä näkökulma me otetaan” jne.) jälkeen syötiin pullaa ja kun jonkinlainen työjako (en tajua miten ehin tehä osani vittuuuuuh) oli saatu aikaan, ja join edelleen teetäni, niin tämän yhden ryhmäläisen vaimo (!!!) ja kolmas ryhmäläinen alko keskustella tämän kolmannen monen vuoden seurustelusuhteen päättymisestä. Oliko se sitten seitsämän. (Joka tapauksessa: !!!)
En oikeastaan ole kenenkään (ryhmäläis ykkösen, ryhmäläis kolmose tai ryhmäläis ykkösen vaimon) kovinkaan syväluotaavalla tasolla oleva ystävä, ja koin sen aika saakelin ahistavana. Paitti että olin sitten kaikkia vaan n. viis vuotta nuorempi, alko aihepiiri olla sitä luokkaa, että oma kontribuutioni sille olis ollu jokseenkin heikko (jos olisin suuni auki saanu). Lisäksi jotenki tuntu, että vaikkei kukaa sitä äänee sanonu, ni mu ois sama lähtäkki, ni juoksin sitte eteiseen ja kiitin pullista ko toinen kenkä oli jo jalassa ja ovi auki.
Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin, mu mielestä tämä ryhmäläisykkönen vaimoineen, ja myös ryhmäläinen nro 3 on näin lyhyen tutustumisen jälkeen mukavia ihmisiä, mutta alko vaan ahistamaan. Ja sillä lailla, ettei siinä auta enää vadelmapulla eikä edes kolme.
Vaikka tuntuu ehkä kaukaiselta, ehkä jopa mahdottomalta ajatukselta, niin musta kuitenki tuntuu, että mää oon kai henkisesti keski-ikäinen (koska kai vasta keski-ikäinen on aikuinen?) kaikkien tylsien asioiden osalta (bonuskortti, Coelhosta tykkääminen, työpaikka, auto ja sisustettu asunto, keksi vapaasti lisää, en kehtaa kirjottaa enempää), mutta ilman mitää hyviä puolia. -Joita en nyt kyllä oikeastaan keksi yhtäkään kun tarkemmin ajattelee. Vaikka sitä kuinka koittaa alitajusesti olla kaikkea muuta ko harmaa hahmo rivissä, niinkö kaikki ihmiset nyt lopulta haluaa olla oma erikoinen ittensä, niin loppupeleissä oon ehkä maailman konservatiivisimmassa työpaikassa heti SRK:n toimiston jälkeen ja sopeudun sinne oikein hyvin.
Ei ne vissii ne tiikerilaastarit ja kummallisen väriset kengät voi torjua sitä seikkaa (ehkä kuitenki vähä hidastaa?), että ilmeisesti kaikki jossain määrin odottaa, että pitäs myös “”leikkiä “aikuista”" “ihan oikeesti”". Ja mää en todellakaa halua. Mää inhosin lapsenakin kaikkia koti(rooli)leikkejä joita tarhassa piti leikkiä, koska mu mielestä ne oli niin teennäisiä jo sillon. (Kotonahan juoksin pitkin mettää ja peltoja ja olin Robin Hood tai Peter Pan tai Prätkähiiri. Parasta leikki tarhassa sitten oliki se ko tinttasin Mannisen Aria nenään niin että siitä tuli verta ja se itki ja meni tarhantätien luo.) Tää ois nyt äiti ja tää tekis sitä ja tätä. Hyi helevetti.
Now playing: PMMP - Isin pikku tyttö
Tämän innoittamana kävin useammankin ihmisen kanssa alkuvuodesta keskusteluja siitä, kuinka toimiva ja paikkansa pitävä periaate tuo Wagnerin viimeisen ruudun viisaus on. (Ei sillä, etteikö vasta-argumentti-jeesustelujakin olis tullu.)
Ja johan olin tänään hyvillä mielin autoa ajaessani, ko tajusin, että ajotietokoneen kello on taas oikeassa ajassa. Pitää vaa tarpeeksi lykätä (puoli vuotta) ni kyllä ne asiat näin hoituu. Elämä on ihanaa.
Huomaatteko upean laatikon oikeassa reunassa? Nyt voi reaaliajassa seurata mitä mu iTunes millonki soittaa. Useita biisejä voi kuunnella myös tässä selainikkunassa, kun painaa tuota play-nuolta. Lisäksi linkeistä löytyy Sohovi FM, joka soittaa mu musiikkikirjastojen perusteella huonoja biisejä nonstoppina. Ihanaa, että insinöörit ovat kalliine työtunteineen mahdollistaneet kaiken tämänki turhuuden ja itsensä tärkeäksi tuntemisen.
Kulttuurireissu Pietarsaareen sloganilla “Maakunnan rajoille, ja niiden yli!” vastasi odotuksia kohtuullisesti. Onhan se eksoottista ajella ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, jossa mummot ja papat tulee pyhävaatteissa vuoden -67 rattoreillaan körötellen kirkosta, ja ovat tientukkona 15 kilsaa, kun joku kylänvanhinten neuvosto on päättänyt että suoralla, keskellä päättymättömiä peltoja pitää maalata tien keskelle keltanen viiva. Odotin, että millonkahan tielle tulee poikittain amishkärryt, sen verran syvälle agraariyhteiskunnan historiaan tuollakin matkaa ehtii upota. Lisäksi täytyy mainita näiden eristäytyneiden, vekkuleiden kansanryhmien kyky keksiä ihan omia tieliikennesääntöjään, kuten eräässä keskustassa ollut kyltti, jota kukaan ohi ajava ulkopaikkakuntalainen ei vahingossakaan kyllä varmasti ehdi lukea; “Punaisten palaessa voit kääntyä oikealle, kunhan väistät vasemmalta tulevia.” -Jotenkin tuo vaan sotii kaikkea sitä vastaan, mitä autokoulussa ollessa koitin päähäni tankata.
Koska matkasuunnittelija ei ollut tehtäväänsä ilmeisen pätevä (…), jäi Pietarsaaressa ennen pelin alkua kahden hampurialaisaterian syöntiin (HUOM oon katabolisessa tilassa, tarvin proteiinia ja rasvaa!) ja nähtävyyksien katteluun. Joskus oon kuvitellu, että Kellon Kiviniemen kalasataman ja sen kahden neliön kokosen kalastusmuseon jossa on homeisia valokuvia ja puolittain maatuneita verkkoja mainostaminen nähtävyytenä on melkosta ittensä ja satunnaisesti Kelloon eksyvien karavaanarien huijausta, ja Pietarsaaren kalasatamaan 8km lepikon läpi ajaminen vasta pettymys olikin. Siellä oli aallonmurtaja ja yks vene, seki kuivalla maalla.
Itse naisten maajoukkueen peli Skotlantia vastaan oli ihan hyvää viihdettä, vaikka puoliajalla makkarat loppu just kun tilaamaan päästiin. Lisäksi otteluohjelmaan ei oltu viitsitty kirjottaa pelaajien pelinumeroita, koska ilmeisesti säästösyistä samaa ohjelmaa käytettiin keskiviikonkin ottelussa. En ihan ymmärtänyt tätä amatöörien puuhastelun ydintä pointtia, sillä vaiva laittaa kumpanakin päivänä vaikka joku lasertuloste sen kalliin kartonkisen neliväri-otteluohjelman väliin tuskin olis kaatanu yhdenkään urheilujärjestön budjettia.
Hyvää reissussa oli tietenkin seura, Maxin ja Ekin bongaaminen ja se, että Suomi voitti huonollakin pelillä 3-0. Henkilökohtaisena bonuksena näin vielä noita Pöllöliiton naisten EURO 2009 turnauksen pääjehuja, jotka vakuuttelivat että mulle kyllä on töitä, ja lupasivat hoputtaa Palliliiton tiedottajaa, joka on ollut ilmeisen kiireinen miesten A-maajoukkueen kanssa. Ilmeisesti minä ja mu palkkaus ei ole ollut sydämenasiana siellä, mutta maanantaina Herra Terävä kuitenkin soitti, pyysi lähettämään mallijutun ja kehu sitä seuraavana päivänä “hyväksi matskuksi” luvaten, että ainakin ensi kesän turnauksessa pääsen Media Officeriksi (uuh, titteli, täytynee painaa käyntikortteja). Lisäksi katotaan syksymmällä muita juttuja kuten maajoukkueen mahd. tiedotus, Naisten Liigan nettisivujen kehitystä, kunhan hää saan ohjelmansa rauhottumaan.
Jotenkin nuo hommat on kuitenkin sellasia mistä olen salaa aika saakelin innoissani, vaikka samalla pelottaa että kaikki menee ihan totaalisen puihin. Paitsi että oon vilpittömän kiinnostunu aiheesta, on mielenkiintosta olla tuossa mukana kun kyseessä on kuitenki aika iso projekti, ja tuskin se kovin heikkoa cv-kamaa jatkonkaan kannalta ois. Huonoja puolia on varmaankin työstä maksettava palkka joka tuskin taivaita hipoo, ja se, että en ehkä voi kirjottaa enää Palliliitto tai Pöllöliitto. Ehkä plussan puolelle kuitenkin näitä puntaroidessani oon päätelly jääväni, joten toivotaan noiden hommien toteutuvan nyt vaan mahdollisimman hyvin, ja aikataulun varmistuvan mahollisimman nopeasti. -Nyt tarvis enää keksiä, että millä sitä talven yli ittensä elättäis.
