Mailiin tuli tarjolle tällasta eilen:

Markkinoinnin opiskelijoille on nyt tarjolla mahdollisuus suorittaa kurssi 721004A Muita markkinoinnin aineopintoja koostamalla yhdelle erikoiskaupan toimialalle sen strategiatyöskentelylle ‘pohjapaperin’ (lue: kirjasen). Jos siis tutkinnostasi tai kevään tavoitesuorituksestasi puuttuu opintopisteitä 5, tässä on tilaisuutesi.

Kyse on kirjallisen yhteenvedon tekemisestä. Yhteenvedon pohjana ovat useat toimialasta (toimeksiantoina) tehdyt gradut (markkinoinnin ja kulttuuriantropologian) sekä alan toimijoiden omat tekstit. Tässä on paikka oppia hautaustoimialan logiikkaa ja esitellä itsensä alan tukku- ja vähittäiskaupan toimijoille asiantuntijana.

Itse asiassa järjestin kyllä viime vuonna hautureiden (kuten he vekkulisti itseään kutsuvat) SM-golfkisat, että ei tuo nyt ihan vierasta porukkaa ole, mutta sanotaanko, että houkuttelevampiakin tarjouksia on tullut. Mieluummin itse esittäydyn ehkä hautaustoimialan edustajille joskus vähän myöhemmin… Ja mikä edes on hautaustoimialan strategia? Odotellaan, että porukka potkasee tyhjää ja toivotaan sormet ristissä, ettei keskimääräinen elinikä enää nousis?

Soi: The National - Karen

Niinhä siinä kävi, että Oulu United voitti koko paskan viime viikonloppuna, ja meitsukin on nyt Suomen mestari ja tuleva EM-tason urheilija. Kiitos Oulun korkeakoululiikunnalle peliasujen lainasta, nimesimme ne kiitollisesti “biojätepusseiksi”, sillä värimaailma toi useammallekin mieleen nämä. Muilla joukkueilla oli slim fittiä, valmentajaa, kotikenttäetua ja aikalisää. Joillakin ehkä jopa taktiikka. Mutta ehei, me ei hävitty peliäkään.

Tilastonerona päättelin, että jos viiden joukkueen skaboissa häviää yhden ottelun ja voittaa loput on finaalissa. (Kyllä huomaa, että looginen päättely on sitä tasoa, että paikka korkeakoulussa on ansaittu.)

Ensimmäisessä matsissa pelattiin tasan 2-2 lopulta jumboksi jäänyttä G-pistettä vastaan. Eka peli oli Tampissa, jossa oli niin iso sisäpelikenttä, etten oo ikinä sellasella pelannu. Hieno mattokin, ja moderni halli noin kaiken kaikkiaan. Samanmoisia vois mu puolesta rakentaa Ouluunkin. G-piste olikin ainoa joka meiltä pisteen sai, ja se piste oli heidän ainoansa. Ei sekään huono peli ollu, tuhlattiin vaan kymmenen maalipaikkaa. Läpiajot päätty maalivahdin jalkoihin, ja hieman jännitystäkin ehkä turhaan oli mukana. Ite pääsin antamaan Sannalle niin Gutimaisen maalisyötön, että sitä kelpaa fiilistellä vielä monta viikkoa.

Toinen peli oli ennakkosuosikki ACE:a vastaan, jolla oli oikein valmentaja, ja jotka ovat kuulemma treenanneet tosissaan ja yhdessä. Hohoo. Toista peliä varten raahattiin pakaaseja Vapariin, ja saimme maistaa tamperelaista ghettoelämää Hervannassa persoonallisuushäiriöisten selittäjien kanssa. Vaparin kenttä oli huomattavasti pienempi ko Tampin, ja Vaparissa oli myös parketti, ja toisessa nurkassa katosta tippuvaa vettä. Pieni vesivahinko ehkä johtui tasakatolta pudottamatta jääneistä lumista? Peli oli aikas pirun kuuma, hauskana anekdoottina mainittakoon heidän (olikohan peräti kapun) heittämä kommentti Sanna T:lle, että “Toivottavasti loukkaannuit!” kun Sanna keräili kamppeitaan lattiantasosta. Sanna keräs muutenkin kunnioitettavan määrän mustelmia, palovammoja ja kuhmuja itseensä kahen päivän aikana. Ehkä pikku provoilu saattoi auttaa asiassa? Mutta tiukasta pelistä tuli voitto siitäkin, ja taistelutahto senku kasvo pikku ajeluiden siivittämänä. Hauskaa oli myös pelin tuomarin seuranta, oikeudenjakajana kun oli ehkä 13-vuotias poika. Saatto olla aika kova paikka katella yksin sivurajoja, kun 24 aikuista ämmää oli valmiina huutamaan korvan juuressa meni ne kummin päin vaan. Toivottavasti kaveri nyt ei täysin traumatisoitunu kuitenkaan suhteessa naissukupuoleen.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä unet jäi aika lyhyiksi, kun seuraavan aamun junalippujenostamista, bussiaikatauluja, aamupalaa ja kellojen siirtoa piti stressata. Yhden hampparin (muuta ei jaksanu enää ettiä, ja Hese sattu olemaan vastapäätä Hämeenkadulla) jälkeen nukahin noin 20 sekunnissa kun hampit oli pestyinä, ja villistä biletyksestä yöelämässä nähtiin korkeintaan unta. Saunakutsuihin ei edes kukaan muistanu vastata.

Sunnuntai -aamuna herätys oli talviaikaa klo 6, ja kesäajassakin aivan liian aikasin seittämältä. Mutta ei auttanu, ko piti ottaa kaikki shoppailtut kamat kantoon olkapäiden sijoiltaanlähtemisen uhalla ja juosta bussipysäkille, jotta päästiin taas Vapariin. Aamuyhdeksältä vastaan asettu Villiminkit, joka koostu kai Ilves-Kissojen pelaajista. Tässä pelissä viimistään joukkue ymmärsi, että ei meillä ole mitää hätää. Oltiin 1-0 häviöllä, ja voitettiin kuitenki 2-3. Seuraava peli oli vasta kahdelta, ja käytiinki syömässä oikein lämmin lounas pelien välissä.

Sunnuntain tokassa matsissa vastaan tuli Turusta AFC Campus, jotka olivat toivoneet kaikki pelinsä sunnuntaille. Ei siinä mitään, tyypit veti sitten viis matsia muutamalla vaihtopelaajalla, olivat kuitenki pronssipelissä. Sanna T lähti ekan pelin jälkeen kummiksi ristiäisiin, mutta tuli juosten lähes pelin alkuun mukaan. Vähä peli-innon mallia: “Joo no ne oli äkkiä ohi, heiteltii sitä vettä ja pidettii sitä kääröä sylissä ja syötii vähä ja sitte mää jo tulin takas, ne oli ohi puolessa tunnissa.” Peli oli varsinaista maali-ilottelua, ja voitettiinki 7-1. Hienoja maaleja joukossa oli, ainakin Ellun läheltä ja ylös -veto on painunu johonki mielen sopukoihin. Sanna T teki peräti neljä maalia. Tuomari ja toimitsijat ei iha enää pysyneet tulostaulun kanssa maalintekotahdissa mukana, ja välillä piti penkiltä aina huudella lisää maaleja näyttötaululle.

Finaaliin lähettiinki tosi hyvillä fiiliksillä. Taas raahattiin kamat Vaparista Tamppiin. Otteluohjelma ei ollu Tampissa sujunu iha suunnitelmien mukaan, ja meikäläisillä alko pieni hammastenkiristely, kun järjestävä osapuoli tuli ehdottelemaan, että jos pelattaiski finaali tuntia myöhemmin. Me ei oltais ehditty enää junaan, joten onneksi se kuvio ratkastiin heittämällä miesten rentosarjan sijotuspelejä helevettiin. (Mistä propsit, kerranki ei oltu prioriteettilistalla viimisinä! Niinku kerran jos toisenkin kun Naisten Ykkösen matseissa lämmittelyaikaa ei ole ollu jonku miesten mutasarjan vaatimusten takia.) ACElaiset olivat hiukka rauhottuneet edellispäivästä, vaikka kerran kyllä ainaki ite kerran kattelin keskialueella yhtäkkiä kattoa selälläni ja otin vähän happea vaihtopenkin puolella, kun joku ajeli ilmat pihalle. Rekkaria en ehtiny edes nähdä. Saatiin heti pelin alkuun maali, mikä helpotti kyllä todella paljon pelaamista. Ja määkin pääsin heittämään apinan selästä, ja iskin meidän toisen osuman pomminvarmasti keskelle maalia. Puoliajalle mentiin 2-0 johdossa. Toinen puoliaika ei ollu mitään maailman kauneinta futsalia varmastikaan, mutta pelattiin kuitenki varmasti ja jokanen kanto vastuuta koko vaihtonsa ajan, ettei pelaajia päässy vetämään omaa maalia kohti. Karvattii aika ylhäältä, ja kaveri kun alko olemaan aika paniikissakin, niin se kyllä tuntu toimivan. Kun ACE vielä otti viidennen kenttäpelaajan, viimeisteltiin 3-0 maali ja homma alko olla aika lailla taputeltu. Paniikki ei päässy nousemaan pelin missää vaiheessa, ja änskälläki oma maali pidettii puhtaana. Siitä kyllä aika suuri kiitos menee Lotalle, joka pelaa varsinaisesti futsalia FTK:ssa. Oikealla maalivahdilla oli aika iso merkitys siinä, miten peliä pystyy avaamaan, ja varsinkin siinä, ettei kalaverkot omassa päädyssä turhan usein heiluneet. Sitten peli onneksi jo loppuki 3-0 voittoon, ja ilo oli ylimmillää! Saatiin mitskut kaulaan, Ellu parkittiin turnauksen parhaana pelaajana ja Lotta nosti mestaruuspytyn. Pari kuvaa ehdittii ottaa ja sitte juostiin pikasuihkuun ja bussipysäkille ja juna-asemalle.

Lisää parempia Juha Peuralan ottamia kuvia löytyy kisasivuilta, lisääkin luvataan olevan tulossa.

Saatiin edustusoikeus Kroatian EM-kisoihin. Opiskelijoiden liikuntaliitto maksaa kaks tonnia arvioiduista 10 tonnin kokonaiskustannuksista. Nyt siis pitäis enää taikoa kaheksan jostain. (Lahjotuksia ja sponsseja otetaa vastaa). Ja viikko kesälomaa töistä. (Tosin Lääkäri-Lotta lupas kirjottaa kaikille vaikka saikkua.)

Soi: The Streets - The Escapist

Stieg Larssonin Millenium -trilogia on nyt sitten myyty Hollywoodiin Columbia Picturesille. Uusien leffojen pitäs olla kirjoille uskollisia, mutta uskoo ken tahtoo: vetihän ruotsalaisetkin jo niin monta mutkaa suoriksi omissaan.

Nyt tietenki sitten löpistään, että kenestä tulee Lispetti ja kenestä Mikael (toivottavasti ei Tom Hanksista). Ehdokkaitakin on jo listattu. Noista ehkä valitsisin kääpiö-Portmanin, ihan vaan koska tämä räp on katselukerrasta toiseen niin hykerryttävä.

Soi: Natalie Portman’s uncensored rap

Luin pari päivää sitten Hesariblogisti Anu Silfverberg merkinnän “Luokkaretki”, ja oon nyt miettiny sitä enemmänkin, lähinnä työn osalta, koska tunnistin tuossa aika monta ajatusta, jotka mun elämää ehkä ainakin nyt määrittelee. Blogimerkintä on aika sekava, ja sekottaa montaa asiaa, mutta se pääpointti sen takana varmaankin on, että miksi jotkut vapaaehtoisesti downshiftaa oman halunsa vuoksi, vaikka mahdollisuus parempaan toimeentuloon ja yhteiskunnalle enemmän hyödyksi olemisellekin on.

Nimittäin, kun olen aika paljonkin miettinyt viime aikoina sitä, että mikä on se työ mitä mää haluan isona tehdä. Ja millasta se on. En tietenkään mihinkään lopputulokseen ole päässy, mutta ainakin tiedän sen, että olen mieluummin sitten vaikka kortistossa ja luen ja teen asioita joista tykkään, kuin teen työtä (varsinkin jollekin toiselle), jota en halua tehdä.

Tämä ajatus ehkä lähtee enimmäkseen siitä, kun kaikki on tuputtaneet rahoituksen ja kirjanpidon opiskelua ja oon joutunu kehittelemään hyviä syitä miksi kieltäytyisin hyvistä työnäkymistä ja palkasta. Mua kun ne ei vaan kiinnostaa. Oikeastaan vois sanoa, että en edes siedä kirjanpitoa. Ja kun olen vielä vähän semmonen (laiska) ihminen, että kun joku ei kiinnosta, en vaan kykene pakottamaan itseäni ja kankkujani oppimaan sitä. Hyväksyn, että joo, kirjanpidon osalta on varmasti hyödyllistä käyä peruskurssi, jotta tajuaa jotakin. Ja kyllä mää perusteet ymmärränkin, koska kuitenkin oon tehny töitä firmassa muutaman vuoden käsitellen aika paljon kirjanpidon asioita, ja yläasteella opiskelin kirjanpitoa kaks vuotta 2 tuntia viikossa. Ja koska näin jälkikäteen tajuan, että se on yks huonoimmista valinnoista (top 3:sessa helposti), mitä oon elämässäni elämänlaatuni kannalta tehny, niin jotenkin pieni hento ääni sisällä kirkuu kitarisat heiluen, että kis kis älä helvetissä nyt enää lähre shinne!

On jotenkin ahdistavaakin olla taloustieteellisessä tiedekunnassa aina välillä. Ehkä mää en vaan ole tarpeeksi samanlainen ihminen kuin muut siellä olevat, vaan sisäinen ituhippihumanisti puskee päälle joissakin käänteissä. Mutta kun puhun vaikka toisten opiskelijoiden kanssa opiskelusta ja siitä missä kukin haluaa olla niiden jälkeen, niin moni perustelee käymiänsä kursseja ja valitsemiaan pää- ja sivuaineita täysin sillä, että niiden perusteella saa hyväpalkkasen työpaikan. Ja ei siinä mitään, toki motiivi sekin, toimii varmasti monelle. Mutta tunnen itteni jotenki nii typeräksi, kun sitten sanon, että mää oon käyny vähä kaikkea mikä nyt on vaan kiinnostanu ja ollu mielenkiintosta, ja kaverit vastaa, että “tuo ei välttämättä näytä hyvältä työhakemuksessa”. Helvetti sentään, on kai mulla nyt elämässä muitakin päämääriä kun työhakemuksen virittäminen. Mutta eihän sitä voi sanoa. Mää en voi enkä todellakaan halua nähdä itteäni pyörittelemässä toisten ihmisten palkkalaskelmia neljääkymmentä vuotta, vaikka siitä sais viis tonnia kuussa elämänsä loppuun asti. Aika pian sen edes miettiminen johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin.

Toki ymmärrän senkin, että mun lapsuus ja nuoruus on tietyssä määrin ollu kivemman keskiluokan elämää. Se on kylläkin asia, jonka kykenee tiedostamaan vasta nyt, eihän sitä lapsena tajunnu, koska kaikilla oli samanlaiset Reiman toppapuvut kun ei kaupoissa ollut todellakaan Burberryä tai mitään muutakaan, millä vanhemmat ois voinu kerskakuluttaa pentujensa kautta. -Ja sitä paitsi mun vanhemmat on olleet niin kieroja, että todellakaan sitä ei saanut haluamaansa kovinkaan usein, ainakaan helpolla. (Urheiluvälineet oli ainut asia mitkä oli aina viimisen päälle, eikä uusien luistimien ja suksien kanssa tarvinnut vääntää tai vinkua ikinä.) Varmasti tämä vaikuttaa siihen, että mää edes koen, että mulla on mahdollisuus valita. Jos rahaa ois pitäny elämässä ajatella joka käänteessä, niin varmasti se varma semi-ok-palkka odottamassa lohduttaa ja sen avulla jaksaa. Mutta en mää nyt koe hirveästi kärsiväni tälläkään hetkellä opiskelijana räjähdysmäisesti laskeneen elintasoni kanssa. Enemmän rahaa ja lomaa olis kiva, että pääsis lämpimään ja aurinkoon, mutta uskon, että kyllä mää sinnekin ehdin, ja pitää vaan säästää vähän pidempään. Ei ole pelko perseessä, vaan tieto siitä, että kyllä sitä jotenki aina selviää.

Esimerkiksi nykyinen työ Virpiniemessä caddiemasterina on viimiset kolme vuotta ollu kivaa siinä mielessä, että on saanu ite vastata hyvin pitkälti kaikista asioista työssään ja tehdessä on myös oppinut. Valitettava tosiasia on se, että kun tulevana kesänä tulee neljäs vuosi täyteen, alkaa ne hommat sitten olla kuitenkin aika nähtynä, eikä käytännössä mitään etenemismahdollisuuksia ole. Sitä voi tehdä työnsä hyvin, mutta siinäpä se sitten onkin. Palkka ei tule nousemaan, vaikka sen työpanoksensa suorittais yhdellä kädellä seisoen. Oonki alkanu miettiä, että ehkä vuodelle 2011 vois olla paikallaan alottaa ihan tosissaan etsimään uutta työpaikkaa. Ehkä aikasessa vaiheessa tähän herääminen myös vois auttaa siinä, että löytää jonkun kivan homman. Jotenkin mun mieli vaatii sen, että sitä rajaa kehittymiselle ei ole ihan heti näköpiirissä, jotta edes olis mahdollista mennä eteenpäin. Muuten rupeaa ahdistamaan, että tässäkö se nyt on, tätäkö se nyt on. Pitää olla edes illuusio siitä tulevaisuudesta ja mahdollisuudesta.

Enkä mää nyt sano, että kaipaan vaan älyllisesti haastavaa työtä jotta voisin asettaa itseni kärsivän neron jalustalle niin ku Anu Silfverbergin marttyyroiva aristokratia. Mää tykkään kyllä suunnittelusta ja ideoinnista ja ongelmien huomaamisesta ja niiden ratkasemisesta. Siksi onkin niin hauska tehdä kaikkea nettisivuihin liittyvää, saa alottaa tyhjästä, ja lopussa on jotakin, jolla on visuaalinen ilme, sisältö ja toimintoja. Joskus mietin, että olisin varmaan ollu tosi onnellinen, jos olisin lähteny opiskelemaan vaikka puusepäksi, koska se oikeasti on haastavaa työtä ja siinä kehittyy. Ja ainakin saa seurata oman työnsä prosessia palkista kahvipöydäksi. Mutta ehkä se fantasia tuommosesta työstä on just niin ihana siksi, että ei ikinä varmasti tule tekemään mitään semmosta. Mutta pointtina se, että mää nautin monenlaisista asioista, ja varsinkin siitä, että työssä ja elämässä on monenlaisia asioita kohdattavina ja opittavina. Jotenkin mää olen ehkä siksikin opiskellu aina alitajuntaisesti enemmän opiskelun kun työn vuoksi, koska mulle se työkin on mukavimmillaan oppimista, ei mikään staattinen päämäärä, jossa sitten hengaillaan kunnes päästään eläkkeelle. Ainakin sitä se mun pään sisäisessä utopiassa olis.

Twitterkeskustelun lomassa tajusin, että mulle hyvä työ kiteytettynä tarkottaa sitä, että siinäkin on mahdollisuus flowiin. Ja flow selittääkin aika pitkälle kaiken sen, mistä mää elämässä löydän iloa. Mulle flow on täydellistä olemista.

“Repression is not the way to virtue. When people restrain themselves out of fear, their lives are by necessity diminished. Only through freely chosen discipline can life be enjoyed and still kept within the bounds of reason.”

Voiko sitä paremmin sanoa? Suosittelen lämpimästi lukemaan nimihirviö Mihály Csíkszentmihályin kirjoja flowsta ja elämänlaadusta ja työstä. Suomennettuna löyty ainakin “Flow: elämän virta: tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu”. Ainaki mulle ne o antanu sanoja ja käsitteitä kuvaamaan asioita, jotka on mieltä vaivanneet. Jotenkin sitten vaivaa edes vähän vähemmän, kun ei ole vaan mynttiä eksistentialistista angstia, vaan voi jotenkin pilkkoa niitä asioita käsiteltävään muotoon.

(Olipas muuten melkoinen kymmenen minuutin teho-oksennus tämä, huh.)

Soi: Jenny Wilson - Like A Fading Rainbow

Tämän päivän epäonnistuminen liittyy pyykinpesuun. Olin huppari päällä viemässä kahta stressaantunutta koiraa eläinlääkärii, jossa meniki pitkästi toista tuntia. Huppari muistutti episodin jälkeen enemmän turkkia ku puuvillasekotetta, ja fiksuna ajattelin, että kyllä ne karvat pesussa lähtee. Eivät lähteneet. Sen sijaan huppari ja kaikki muutkin samassa koneessa olleet vaatteet on nyt täynnä koirankarvaa, joka tosin vekkulisti on lämpimän veden ja pesuaineen yhteisvaikutuksesta kihartunut…

Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. “There, I fixed it” esittää kyllä hienoja ratkasuja arkipäivän ongelmiin, kun pistorasiat ei riitä, tai yks tuolin jalka on liian pitkä, tai kun ikean kalusteet ei mahdukaan yksiöön.

Soi: The Cardigans - Live and Learn

Von Juhana on taas piirrellyt tikku-ukkoja ja kirjotellut huikeita lyhytnovelleja. Uusista sarjakuvista suosikki on ehdottomasti Pessimisti-Essi ja tarinoista ehdottomasti tämä. Jatkossa löytyy taas nettisarjakuvalinkeistä laidasta.

Akvaario on nyt täynnä vettä ja kalojenkaan osalta ei ole tullut miestappiota. (En kyllä ota selvää noiden fisujen sukupuolista, paitsi yks miekkapyrstöämmä on varmuudella, ja se on melkonen kotidespootti. Kun äijämiekkapyrstö tulee vahingossakaa liia lähelle esimerkiksi syömää ruokaa ni tulee lähtö. Voin varmaa suosiolla unohtaa ne haaveet pikkumiekkapyrstöistä, koska tuo ei taida olla mikään match made in heaven.) Pumppu ja lämmitinkin toimivat, ilmeisesti, pistorasiaongelmia on vielä sen suhteen, että valonkin sais toimimaan. Haaparannassa oli eläinkaupassa kyllä kaikkia hienoja tavaroita ja paremmannäköstä hiekaa, pitää ehkä lähtä jossaki vaiheessa käymää sielläki kevään aikana. Nyt akvaariossa on jotaki soramonttuhiekkaa ja pari puunkarahkaa ja kasveja ja titanic. Voisin kyllä joku päivä ottaa kuvanki tiete.

Sunnuntaina olin pelaamassa futsalia kolme peliä. Ihan kivaa joo. Kivaa ei ollu se, että vaihtopelaajia oli yksi. Eikä se, että unohdin eväät. Saldona kaks tasapeliä ja yks turpiinotto, yks henkilökohtanen käsittämättömän katastrofaalinen kämmi, mutta toisaalta myös maaleja ja maalisyöttöjä. Ikinä en ollu aiemmi pelannu, mutta siellähä tuota mukana säntäili. Takas Ouluun Pudasjärveltä ajaessa jalat oli niin loppu, että ketaran siirtäminen kaasulta jarrulle ja päinvastoin oli tuskaa. Etureidet otti vähä raskaasti edellisen viikon urheilut (varsinki suhteessa siihen, että ei ole paljon mitään tehny muutamaan kuukauteen, ainakaan tosissaa). Ja menin heti yheksän jälkeen nukkumaan. Eli kyllä väsytti.

Tänää kävin jo yliopistolla hassuttelemassa yhdellä luennolla. Tästä sitä pitäs taas lähtä ja koko pitkä kevät edessä ja sitte pitkä kesä töissä ja sitten onki jo talvi. Elämä on ihanaa.

Natalie Portman’s Shaved Head - Sophisticated Side Ponytail

Ku porukat muutti sinne keskustan asuntoonsa, siellä oli vielä tiloissa aiemmi majapaikkaansa pitäneen firman matskuja. Bongailin sieltä itelleni iha hyvä kirjoja koskien business ethicsiä, innovaatioita ja kaiken näköstä yleistä jargonia, osin iha pätskyjäki opuksia, jota voin varmasti hyödyntää ainaki opiskeluissa, jos en elämässä. (Mikä on kyllä todennäköistä, toki voin briljeerata eettisillä johtamismalleilla KELA:n aulassa juodessani käsidesiä suoraan pullosta).

Lisäksi löyty Stanford Universityn hieno kansio. Aloin nytte nakkelemaan noita sisältöjä paperinkierrätykseen, ja näemmä nämä o Stanford Executive Programin koko kurssimateriaali. Voin kertoa myös hauskana detaljina, että näemmä mm. Mikael Jungner on ollu samalla kurssilla kansion edellisen omistajan kanssa. Samoin ko Arto Tikkanen, joka o näemmä Valion pomo. Muita suomalaisia nimiä näyttäis olevan Anu Nissinen (Sanoma entertainmentin pomo), Petri Heinonen (joku metsäteollisuuden pomo) jne. Ulkomaisistaki joku tuttu nimi osallistujalistasta näkkyy.

Aloin huvikseni ettimään kyseisen kurssin hintaa, ja senhän Stanford perin avoimesti kertookin: 54 000 dollaria. Ihan henkilökohtaiseksi huvikseni aloin edelleen miettiä, että kuinka paljon tässä kansiossa olevan yhen arkin hinnaksi tulee. Vähä enempi ko 200 sivua tuossa on, eli n. 270€ per sivu. Heh-heh-hee. Maailma on sairas paikka.

Kävin tänää hammaslääkärissä, kun tuota yhtä takahammasta vihloo juodessa kylmää ja lähiaikoina purressa se myös on alkanu tuntumaan kummalta, semmosta ihme paineentunnetta, niikö sillon ko maitohampaat irtos ja niitä sai kitkuteltua irti ja sinne meni vähä ilmaa ja se tuntu kummalliselta. Tuo hammas paikattiin ekaa kertaa viime keväänä YTHS:llä. Ennen jo sitä olemassa ollu kipu ei helpottanu, päin vastoi, meni iha hirveäksi niin, että piti vettää buranaa oikei kourallisin kunnes sai päivystysajan, jollon kaks päivää aiemmi laitettu paikka otettii pois ja laitettiin uus paikka. Paskan marjat se auttanu pätkääkään. Siitä joku päivä eteenpäin menin Kaupin Pekalle, joka on hyvä hammaslääkäri, ja sitte helpottiki. Mutta nyt taas alko vaivaamaan. Ja voeha vittu. Nooh. Menin hampilääkärille, ja se katto heti surullisin silmin ko arvas että samasta hampaasta kyse. Jotenki se o ärtyny, jostain käsittämättömästä syystä. Hammasta koputeltii ja suihkutettii ilmaa ja irvistelin. Tänää taas otettiin lisää hammasta poissa (vrööömvrööm, voitko kuunnella äänen ottavan resonanssia takaraivostas?)  ja tungettiin jotaki pakkelia sinne. Ei kait siinä.  Seuraavaksi viidettä kertaa saman hampaan takia hampilääkärille kaheksan kuukauden sisällä. Hajotuttaa.

Note itelle: Pitäs päivittää leffa ja kirjalistat, nytkö vielä muistaa edes jotaki, ja ennenkö vuosi loppuu.

Soi: Metric - Grow Up and Blow Away

Nyt paksut pohkeet ja tukkireidet onki IN. (!!!) Just ko oon alkanu menettämää lihasmassaa ja takareidetki näyttää jokseenkin ihmisiltä ja standardifarkut mahtuu jalkaan. Ja minä ko oon vältelly hamosia iha vaan jotten järkyttäis ihmisiä ketaroillani. Voi jumalauta ko ei ikinä osu! Mutta ainaki voin sanoa puolustuksekseni sen, että o mulla ainaki paaaljon vähemmä ruttuset polvet. (Enkä toisaalta myöskään usko avaruusolioiden olevan jumalia ja maksa siitä huvista miljoonia dollareita vuodessa.)

Pieni win oli elämässä tänään sekin, ko kerrankin sain englanninkurssin “Introduction to Intercultural Communication” reflective journaliin kirjotettua asiaa, enkä täydellistä tajunnanvirtaa jotta 1-2 sivua viikossa sais täyteen. Kirjotin vähä kulttuurisista dilemmoista, kulttuurishokista, nonverbaalisesta viestinnästä ja siitä kuinka creating cultural synergy voi täydellisesti epäonnistua. -Eivät ne kaks Ouluun rahdattua brassia siis ihan hukkaan menneetkään! Ilman kyseistä insidenttiä oisin jollotellu taas kuun asennosta suhteessa suvaitsevaisuuteen. Opettaja oikein silmät selällään kauhisteli, että miten tuommonen voi olla edes ollu mahdollista. (Niinpä.)

Menin tännään myös yritysjuridiikan aineopintokurssille (tarvin kandiin pari “muita yliopistotasoisia opintoja” kurssia, koska opintopistemäärä ei pakollisilla, pääaine ja sivuainekokonaisuuksilla jostain syystä täyty, ymmärtääkseni, tosin, koska en oo tehny koskaan henkilökohtaista opintosuunnitelmaa, nämä asiat on aina olleet vähä sumun peitossa). 9op sais, jos se menis läpi. Ainaki eka luento oli kiva, ja luennoitsija hassutteli välillä niin että nauratti. Muuten sitte ahistaa taas koulu aivan hulluna. En valmistu ikinä, en saa tarpeeksi opintopisteitä, tuet katkeaa, sitte oon pa, pitää jättää koulu kokonaan ja syrjäydyn muiden suorittaessa maisterin paperit alle viiteen vuoteen. Todellisuudessa kuitenki tältä syksyltä 52 op kerääminen on vieläkin mahdollista. (Tosin yks 5op kurssi on ehkä pakko jättää pois, en vaan kestä sen multicultural group taskia jossa mikää ei etene ja kukaa ei tiedä mitää.) Oikeastaan kaikki, joiden kanssa oon keskustellu tatkin uudesta linjasta vaatia suorituksina multikulttuurisia ryhmätyöryhmiä simppeleiden tenttien sijaan inhoaa koko hommaa. Tätä vauhtia oon kehittyny valmistumiseen mennessä suvaitsevaisesta ihmisestä HC isäm maan pulustajaksi.

Sairastellessa oon syöny aikalailla kaiken kaappeihin kertyneen ruuan nyt poissa. Meneeköhä sillo hyvin vai huonosti, ko jääkaapissa ei valon lisäksi ole ko skumppaa?

Soi: Kesha - Tik Tok (Ja minäkö luulin että autotunetus olis jo vanha vitsi.)

Joku o pilannu yliopiston. Nykyää kursseilla o pakollista läsnäoloa, ja perjantaisinki o kaheksasta iltapäivään koulua. Ei hele. Mite täsä opiskelet, ko pitäs olla kaikilla päälekkäin olevilla kursseilla paikalla samanaikaisesti? Ei mitenkään. Syytän järjestelmää siitä, etten ikinä valmistu.

Yliopistolla oli tänää myös kirjaston kirjojen poistomyynti. Ostin viis euron kirjaa. Huikein löytö oli ehkä B. Milner, V. Rapoport & L. Yevenko:  “Design of management systems in U.S.S.R. Industry - A Systems Approach”. Elämäni akateeminen tavote voiski tästä eteenpäin olla tuon käyttäminen viitteenä kaikissa mahollisissa harkkatöissä.

Vielä hyvä tämänpäivänen xkcd. Elinluovutuskortin voipi tilata nykyään myös netistä, joten mitään syytä jättäytyä siitä junasta ei oo. “I’m not totally useless, I can be used as an organ donor!” Itte asiassa mää en ymmärrä, miksei jo laissa määritellä, että kaikkea saa käyttää. Mulle sopis. Mutta toki löytyy ne idiootit, joille se ei ihan vastustamisen periaatten takia kävis. (Uskonnolliset syyt jotenki sentään ymmärrän, se kuitenki o motiivi ja vakaumuksellinen tahtotila. Vaikkaki mietityttää, että mitä pirun väliä sillä voi olla kellekkää. Eihä niitä ruumiita kuitenkaa säilytetä olohuoneessa näytteillä vaan pistetää multiin.) Joskus mietin sitäki, että onko mieltä ilmasta tahtonsa haluamastaan hautaustavasta. Itehän ku en kuulu kirkkoon jne. Vapaa-ajattelijoilla taitaa olla jaossa siihenkin oma korttinsa, jonka voi allekirjottaa ja kantaa lompakossa hamaan loppuun asti. Mutta mulle täysin samantekevää minkä rituaalien mukaan toimenpide joskus tullaan suorittamaa. Eipä sitä oikein voi enää loukkaantuakkaa, jos joku haluaa paikalle papin pyörimään. Maksaja päättäkööt. Tietenki joku eurooppalaisten pakanallisuuksien tyyppinen juhannuskokko soutuveneessä (junou, kolikot silmille ja kohti ulappaa) ois aika vekkuli, mutta senki taitaa estää laki. Edit: Nyt ko aloin asiaa oikein miettimään, niin miksei joku sopivan massiivinen pyramidi tai joku mausoleumikin vois olla hauska vaihtoehto.

Soi: The Big Pink - Dominos

Annoin tänää tiltin välikokeessa niin kaikkeni, etten enää muistanu missä takki oli (kävin kolmilla naulakoilla), enkä missä auto (no se löyty kuitenki jo toiselta parkkipaikalta mitä yritin).

Taannoin onnistuin matikanlaitoksella haahuilun jälkeen painamaan hississä ykköskerroksen sijaan kellaripainiketta, ja ihmettelin vähän että hmm ei tämä käytävä ennen tältä oo näyttäny. Kävelin väestösuojien ja epämäärästen tietokonemonitorikasojen ohi luottavaisena että “kyllä täältäki pääsee”. Ja sitte löysin pikku portaat ja itteni jostaki sisäpihalta ovi kiinni selän takana. En oo ikinä ollu niin ilonen, että ihmiset polttaa tupakkaa, kun siihen sitten kohta tuli jotakin virastoämmää kiskomaa tervaa kitusiinsa. Mietin jo, että mihinkähän sitä pitäis soittaa, poliisille vai Eniroon, että MISÄ MÄÄ OON?!?

Nyt voiski alottaa villin perjantai-illan vieton, syödä jotaki mössöä, todeta ettei telkkarista tule mittää ja mennä nukkumaa.

Ja pakko tykätä tästä videosta.