Nyt kun luin tuolta HS:n nettisivuilta, että Presidentin kanslialle on annettu huomautus lukuisien negatiivisten katsojapalautteiden vuoksi. No ketään nämä lukuisat katselijapalautteet eivät varmasti yllätä, mutta se yllättää, että positiivisia oli tullut vain yksi tai kaksi. Korjasin asian, ja lähetin heti kolmannen.

Presidentin kanslian lauantaina heti linnanjuhlien perään lähettäminenhän oli parasta, mitä itsenäisyyspäivänä on tapahtunut sitten Jonna Tervomaan nännien.

Presidentin kanslia on hauskinta poliittista satiiria mitä Iltalypsyn jälkeen on valtakunnallisessa verkossa esitetty, joka toki oli aivan erilainen formaattinakin. Mutta niin sekin aikanaan sohaisi totuuden muurahaispesää ja sai osakseen kritiikkiä.

Satiiri ei ole hauskaa, eikä se uppoa, ellei se todella peilaa todellisuutta onnistuneesti. Ja ainakin itse nauroin ulvoen itsenäisyyspäivänä Presidentin Kanslialle jatkuvalla syötöllä, joten ei kai ohjelman voi katsoa ainakaan epäonnistuneen?

Tuskimpa ne asiakaspalautteet ovat koskeneet runsaita kirosanoja, tai jos ovat, ni ovat kyllä olleet aivan täyttä jeesustelua. Kyllähän jokainen terve lapsi (paitsi tietenkin ne Jaakko Selin junioriksi kaipaavat) nimittäin on jo helpostikin ennen diplomaattien esittelyä kyllästynyt ja menny nukkumaan, eikä vahinkoa varmasti siinä suhteessa ole tapahtunut. Sen sijaan voin kyllä kuvitella elävästi, kuinka krapulainen Marja Tiura on alkanut sunnuntaiaamuna katsomaan nauhotettuna lähetystä, ja samalla saanut itkupotkuraivarin Presidentin kanslian sinänsä loisteliaasta itseensä kohdistuneesta annista.

Jotenki se, että tämä piti nyt ottaa hampaisiin tekee mut surulliseksi. Kotimaista laadukasta huumoria kun ei oikein markkinoilla ole. Muutamaa kontekstiin hyvin istuvaa kirosanaa yhdeksän jälkeen esittämistä huomattavasti suurempi rikos ihmisyyttä vastaan on YLE:ltä ehdottomasti esittää “Se on Siinä” -nimistä ohjelmaa viikottain.

HS:n sivuilla voi tehdä Joulumielitestin. Tulos seuraava:

“Jouluksi ulkomaille?

Perinteinen valkoinen joulu ei taida olla sinua varten. Palmujen katveessa vietetty loma sopii sinulle paremmin kuin hössötyksellä aikaansaatu perhejuhla.

Työ: Voit jättää jouluvalmistelut minimiin, mutta säilyttääksesi välit sukulaisiin lähetä heille kortti tai tuo tuliaisia. Edes lentokentältä suklaata.

Raha: Vaikka lennot aurinkoon ovat kalliit, tulee matka silti halvemmaksi kuin törsääminen Suomessa.

Rakkaus: Pidä silmät auki, jouluista lempeä saattaa olla kaupan kulman takana.

Mitä pukki tuo sinulle: Vuoden 2008 Mitä Missä Milloin -kirjan.”

Olen kohtuullisen varma, että jouluista tai mitään muutakaan lempeä ei ole kaupan kulman takana, koska siellä on vaan avoin alikulkutyömaa. Muuten osuu ja uppoaa.

Kuten joku tosi taitava rivien välistä lukeva on saattanu ymmärtää, en ole jäämässä jouluksi tänne. Ynjövi on edelleen Down Under, ja sitten ko äiti päätti että ei halua olla joulua kotona ja isä enemmän ja vähemmän komppas, vedin “en ehkä selviä joulun yli hengissä yksin yksiössä ja koko saakelin Suomessa montaa viikkoa” -kortin esiin ja tungin mukaan. 16. pvä lähetäänki Helsinkiin (ja minä pelaan pokeriturnauksen Helsinki Grand Casinolla, nolostumisia odotellessa), ja 17. pvä Lontoon ja Los Angelesin kautta Honoluluun.

En mää joulua inhoa. En vaan ihan ymmärrä kaikkea, mitä pitäs kansallisessa perinteiden kautta tapahtuvan “pakko” -kulttuurin itsesuggestion multihuipentumassa pitää jonkinlaisena itseisarvona. Eniten ehkä vastustaa ruoka. Toiset odottaa kieli pitkällä, että tulis joulu ja sais ahtaa itteensä “maailman parasta ruokaa” ja sitten kuormittaa terveyskeskusten resursseja pöhöttyneenä ylensyöneenä. Mitä vittua ihan oikeasti. Joku mauton, tehotuotettu hikoilevanharmaa kinkku ja perinteisiä juureslaatikoita (perinteisiä ihan vaan siksi, että ennen 80-lukua Suomessa ei ilmeisesti ole ollu muita elintarvikkeita, kuin ne mitkä oli kesän jälkeen kellarin nurkkaan unohtuneet, ja siksipä jouluruokakin koostuu jo ituja kasvattaneista, pehmenneistä juureksista). Onneksi kotona ei ole oikein ikinä ollut tuommosia, vaan aina poroa tai kalkkunaa tai jotain. Vaikka kranttu jouluruuan ystävä oon lapsena noin ylipäätäänki ollu, ehkä n. 10-vuotiaaksi elin joulun yli kohtuullisen askeettisesti syömällä vaan keitettyjä herneitä ja Papan graavaamaa lohta limpun päällä. Ja tietenki pipareilla. Tortuista ja suklaastaki ymmärsin innostua vasta paljo myöhemmin. Mikä on ehkä ihan hyvä asia, muuten painasin varmaa toistasataa kiloa jo, sillä voin syödä rasioittain suklaakonvehteja ihan loputtomasti ilman minkäänlaista pahanolontunnetta.

Muita vastustuksenseikkoja on mm. joulukuusen hakeminen. Kyllä munki mielestä aito kuusi on hieno asia, mutta tietenkin aattona, jollon se kuusi pitää pimeässä aamulla hakea on vähintään -35 astetta pakkasta. Ja joka Jeesuksen kerta heti siinä mihin on ekana pysähdytty isän serkun mailla on heti auton vieressä ollu nätti puu, joka tietenkään ei ole isälle kelvannu, vaan ensin on pitäny toista tuntia kahlata hangessa pellonreunoja ku varpaat meni tunnottomiksi jo noin vartin päästä siitä ko autosta astu ulos. Kaiken kaikkiaan kokemus on hirveydessään verrattavissa niihin kertoihin kun erehdyin lähtemään talvella katsomaan rallia. Turhauttavaa ja helvetillisen kylmää.

Myös tätä kaikkea paatoksellisuuta taustalla ryydittävät suomalaiset joululaulut on ankeita. “Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja pimeä”, mitä muuta vois keskellä pimeintä kaamosmasennusta toivoakaan kuulevansa nonstoppina kaikissa kaupanalanliikeenharjoittajien puljuissa, joihin sattuu vahingossa eksymään?!? Hauskaa on myös olla kaupassa töissä, jos tuntuu että jouluna on tärkeää rauhottua ja olla perheen kanssa, saada siis hetki omaa aikaa, niin voi vaihteeksi käydä kokeilemassa palveluammatissa joulunalus- ja heti joulunjälkeisen ajan viettäen. Viime joulu kulu juuri niin; marraskuusta 23. pvään ja heti joulupäivien jälkeen takasin. Ennen joulua kuuntelemaan ahdistuneiden ihmisten paniikinomaista tiuskintaa ja kommenttia joulupaketeista (tehkääpä kuule kotona uudet jos ei miellytä ja osaatte todella niin paljon paremmin, oonhan vasta n. 1500 pakettia sinäki jouluna tehny), ja joulun jälkeen kiukkusten teinien tuotepalautuksia, kun ei, ei niitä rahoja vaan voi antaa takasin jos hintalaput on leikattu irti ja kuittia ei ole. Samalla toki kuullen noin miljoonannen kerran sen jouluna tapetaan sika biisin tms. mikä ikinä onkaan, joka on aivan sairas.

Sitten seuraa hupi nimeltään haudoilla käynti. Jälleen, on ok muistaa vainajia ja ajatella läheisiä lämmöllä. Mutta kun aktiviteetti pitää suorittaa pyhävaatteissa (siis pitkässä takissa ja sukkahousuissa) jälleen jääkarhun perseellisissä lämpötiloissa (huom. “Sieppari ruispellossa” on luettu) taivaltaen hautausmaalla hautaa etsien, on siitä sielullinen ilo kaukana. “Käännyttiinkö sille kivelle tästä jo”, “Me ollaan menty jo ohi”, “Kyllä se on vielä tästä eteenpäin”, “Eikö se muka ollu täällä?!?”, “Tässä jossain sen piti olla!”, “Mulla ei oo enää tuntoa polvista alaspäin”, “Jos me ei vaan nähty sitä kun on niin paljon lunta?” ja lopulta kynttilä viedään sille epämääräiselle muistomerkille koska kukaan ei kerta kaikkiaan jaksa enää edes yrittää. En ole kovin varma, että kaikkien niiden sukulaisten haudat, jotka Oulun hautausmaalla pitäis olla, ovat edes lähtökohtasesti siellä…

Joulukirkossa, luojan kiitos, ei ole ikinä pakotettu käymään (muuten kuin rakkaan peruskoulun painostuksesta).

Siispä lähdemme etelään. Kukaan ei osta kenellekkään yhtään joululahjaa, ja kulutus on jo käytännössä säästön puolella. Jouluna aiotaan Äipän kanssa juoda shamppanjaa ja syödä hummeria. Ja minä menen surffauskurssille ja snorklaamaan, ja sitten ajellaan avomustangilla trooppisessa ilmanalassa ja pelataan golffia olkapäät kesivästä ihosta kireänä. -Tietenkin mukaan vois ottaa jonkun lautapelin, että perinteinen perheriita, joka on ihan lähellä lipsahtaa kotiväkivallan puolelle saadaan keitettyä.

Tässä linnanjuhlastudiota pitäessä nousi pohdinta siitä, mikä on helpoin tapa päästä juhliin kutsuttuna. Eka tuli mieleen joku järjestökiipijä. Sitten kansanedustaja, koska ne pääsee kaikki. Sitten tuli Tanja Karpelan deitti.

*DÖÖÖ*

Ja niin, Sofi Oksanen ois voinu tunkea toisenkin tissinsä tuohon korsetin sisään.

*Etsi itseäsi lähimpänä oleva kirja.
*Avaa sivu 56.
*Etsi sivun viides lause.
*Kirjoita tämä lause.
*Älä etsi lempikirjaasi, vaan valitse sinua oikeasti lähimpänä oleva.

Thus many feared that the green revolution would usher in the red revolution!

Jagdish Bhagwati: In Defence of Globalization

Oon ollu tänään koko päivän kotona sairastamassa flunssaa ku ei yliopistolle mitään asiaa olis ollukkaa. Ja heti tapahtuu taas!

Mulla ei olis kyllä kovin vahva alibi. “Ai tänään kolmen aikoihin? Romutin autoja Tokiossa. Tai siis pelasin kotona pleikkaa. Ai voiko kukaan vahvista? En oo varma, mutta luulen, että ainaki seinänaapuri kuuli moottorin mörinän koska se koputteli vihasen olosesti seinää.”

Ekassa lokerossa oli kaks hyvää suklaakonvehtia. Elämä on aina joulukuussa paljon parempaa, kun on joku syy herätä ja nousta ylös ja odottaa jo seuraavaa päivää.

Joku vuosi sitten ku luin psykologiaa lukiossa tohkeissani, tuli mieleen että voikohan joulukalenterin syömistä suoraan verrata vaahtokarkkikokeeseen? Ja nyt ku “Marshmallow experiment” tuli taas eräässä lähteessä vastaan, niin on kai aivan pakko.

Vaahtokarkkikoe o Walter Mischelin aikanaan (1960-luvun lopussa, mutta se tuskin ketää kiinnostaa) suorittama koejärjestely. Tutkittavana on lykätty tarpeen tyydytys, ja ideana, että lapsi jätetään huoneeseen, ja jätetään nokan alle karkki. Karkin saa syödä vaikka heti, mutta lapselle sanotaan myös, että jos tämä jaksaa odottaa siihen asti että koevalvoja tulee takaisin, saa palkinnoksi kaksi karkkia. Eli kun malttaa odottaa, lopussa kiitos seisoo. Lapsia pidettiin aika pitkiäkin aikoja huoneessa yksin tuijotellessa karkkia, osa keksi jotain korviketoimintaa (laulo, ei kattonu karkkia jne.), mutta osa toki söi karkin ennen ku koevalvoja ehti edes huoneesta ulos. Tuloksena tästä lasten kiusaamisesta saatiin, että lapset jotka odotti sen parikymmentä minuuttia ja sai toisenki karkin menesty elämässään selvästi paremmin myös aikuisiällä, kun ne lapset, jotka ei malttaneet odottaa.

Mu sovellus tästä kaikesta on siis joulukalenterin syöminen. Kyllä minäki tiedän ihmisiä jotka kertoo melkeinpä rehvastellen, kuinka lapsena söivät ekana päivänä, tai mieluummin vielä ennen sitä joulukalenterinsa (ja ehkä vielä kaikkien sisarustenki joulukalenterien) suklaat. Ja mu mielestä se kyllä näkyy.

On varmasti semmosiaki, jotka on sen joskus tehneet, mutta kokeneet sitten suupielet ja sormet suklaasta tahmasena niin kamalan morkkiksen, että seuraavina jouluina ihan kiltisti odotelleet aina seuraavaan aamuun luukun avaamista, ja eivät välttis edes halua kertoa että joskus tuli sillä tavalla töpättyä. Prismassa joku päivä sitten joku äiti oli kahen lapsen kanssa ostamassa uusia joulukalentereja ko niistä se vanhempi poika, oli kontekstista päätellen syöny molempien kalenterit jo tyhjiksi ja ilmeisen katuvana tihrusti itkua.  Ja kyllä, jatkoin stalkkausta pitempään, ja molemmille lapsille ostettiin uudet kalenterit. Minä en välttis olis ostanu sille pojalle, oppiipahan, että ens vuoteen on pitkä aika, ku kattelee siskon iloa. (En ehkä olis kamalan laupias kasvattaja.)

En toisaalta myöskään tiedä, onko ihan normaalia, että aikunen ihminen elää niin vahvassa omassa moraalinormistossaan, että edelleen hankkii kalenterin ja avaa sitä luukun kerrallaan, mutta kai se jonkinlaista luonteen lujuutta (tai sitten pakkomielteisyyttä) osottaa. Tai ainaki sitä, että on keksiny hyvän syyn syödä suklaata joka päivä melkein kuukauden ajan.