Mieli kyntää syvemmällä kun kohta vuoteen, joka on kai jo jonkinlainen saavutus, mutta melkonen optimisti pitäs olla, että sitä vois positiiviseksikaan asiaksi sanoa.

Se on kyllä jännä, kuinka sitä aina jaksaa ajatella että KYLLÄ SE TÄSTÄ ja ehkä se elämä vielä joskus alkaa. Alan nimittäin enenevissä määrin vähän epäillä, että se on enemmänkin ittensä huijaamista ko tulevaisuuden ennustamista. Viimeksi oon ollu elämääni jokseenkin tyytyväinen varmaankin n. 12-vuotiaana, mutta siitäkään en kovin paljoa muista, mutta aika varma asiasta kuitenkin olen. Sen muistan nimittäin, että sen jälkeen tuli yläaste, joka oli typerää paskaa, lukio, joka oli muuten vaan paskaa, ja yliopisto, joka se vasta kamalaa paskaa onkin.

Tätä kasvavaa kökköstä kurkussa ei juurikaan helpota se, että tajuan mielenterveyden pienen (näillä leveysasteilla varsinkin) valopilkun, kesän menneen. Menneen, iha vaa ohi, ilman että siinä olis ollu mitää mielekästä tai mielenkiintosta. Kesätyörahoja ei ole kovasta yrityksestä huolimatta jäänyt säästöön käytännössä ollenkaan (pitkällä listalla asioiden joita en ymmärrä  joukossa). Keskimäärin kuutena päivänä viikossa töissä olemisen jälkeen se aiheuttaa melkosta vitutusta. Ja sekin vituttaa, kun opiskelut kiinnostaan n. 15% ajasta ja kurssien suoritustahti on suoraan siitä johtuva. Kaiken hyvän päälle postilaatikosta pukkaa nyt kynä-, penaali- ja reppumainoksia ja kuinka sitä rupeekaan kiristämään koppaa, kun lohduttautui ala-asteella sillä ajatuksella, että onneksi tätä ei oo enää paljon jäljellä.

Enkä mää edes niin varsinaista koulua inhoa. Mää rakastan loputtomasti uusien asioiden opettelua, ja melkein kaikki maailmassahan mua kiinnostaakin. Inhoan kaikkia niitä rooleja joita siellä pitää seurata, nöyristellä, nuoleskella ja olla hiljaa ja paikallaan ja olla sosiaalinen ja koittaa löytää kavereita ettei tarvi istua syömässä yksin ruokalassa joka päivä (voitte ehkä arvata kuinka hyvin se on sujunu), keskittyä asioihin jotka ei kiinnosta, joita ei tarvi, mutta jotka pitää oppia ihan vaan koska joku on joskus päättäny että ne pitää oppia. Mieluummin istuisin vaan kotona, kattoisin luontodokumentteja ja selaisin nettiä, tai olisin ihmisten kanssa jotka saisin valita, ja joiden kanssa voisin puhua asioista jotka oikeasti kiinnostaa, eikä tarvis esittää, että joo voi vittu että jopa muuten kiinnostaakin kerro toki lisää. -Valitettavasti se vaan ei johda korkeakoulututkintoon (jonka pitäis olla kai seuraava mahdollisuus autuuteen ja elämän alkamiseen). Vaikka en kyllä tiedä mitä sillä tekee, tähänkin asti kaikki todistukset on ollu suurta huijausta joiden eteen on joskus ehkä vaivaa nähny paskat housussa kun on epäonnistuminen pelottanu, ja sitten hetki todistuksen käteen saamisen jälkeen on tajunnu, että kyseistä paperilappua vois käyttää paskapaperina, paitsi että varsinainen paskapaperi on siihenkin tarkotukseen hyödyllisempi vaihtoehto.

Sitä välillä vaan miettii, että jumalauta, mää olen tehny kaiken ihan niikö pitääkin,  että tässäkö tämä nyt on?

En tiedä kuinka moni on nähny leffan Miss Little Sunshine, mutta suosittelen kyllä. Siinä on se kohtaus jossa se lentäjäksi haluava poika tajuaa olevansa värisokea, ja että kaikki mitä se on elämässään ajatellu olevansa, on sillä hetkellä muuttunu mahdottomaksi. -Noh, musta tuntuu siltä lähes päivittäin, mutta huudan vaan sisäisesti keuhkoni pihalle että voisin vielä odotella, että jospa se tästä vielä iloksi muuttuu. Erona myös tietenkin se, että mää en ole edes ikinä tienny mikä tai mitä haluaisin olla, tai mitä mu pitäis olla, paitsi tietenki ilosempi ja onnellisempi, mutta se ei näemmä ole toteutumassa vieläkään ihan lähiaikoina.

En keksi edes mitään (edes omasta mielestäni) hassunhauskaa kaksinkertaista sarkasmia, joka kääntäis tämän kaiken loputtomasti kumpuavan eksistentialistisen teiniahdistuksen komiikaksi. En oikei jaksais tosissani edes punnita muslimiksi/lestadiolaiseksi/muuksi vapaavalintaiseksi äärihihhuliksi ryhtymistä (ne kun tuntuvat poistavan näitä miksiolenedesolemassa -tuntemuksia kohtuullisen tehokkaasti tilkitsemällä kaikki aukkokohdat Suurella Suunnitelmalla), mutta pari ekaa taitaa olla poissa laskuista jo ihan koska en koe oikein intohimoja biologisen kuolemattomuuden tavotteluun seittämän jälkeläisen kautta, koska se se vasta ittensä huijaamiselta tuntuiski.