Sohovin päivyri

Niinhä siinä kävi, että Oulu United voitti koko paskan viime viikonloppuna, ja meitsukin on nyt Suomen mestari ja tuleva EM-tason urheilija. Kiitos Oulun korkeakoululiikunnalle peliasujen lainasta, nimesimme ne kiitollisesti “biojätepusseiksi”, sillä värimaailma toi useammallekin mieleen nämä. Muilla joukkueilla oli slim fittiä, valmentajaa, kotikenttäetua ja aikalisää. Joillakin ehkä jopa taktiikka. Mutta ehei, me ei hävitty peliäkään.

Tilastonerona päättelin, että jos viiden joukkueen skaboissa häviää yhden ottelun ja voittaa loput on finaalissa. (Kyllä huomaa, että looginen päättely on sitä tasoa, että paikka korkeakoulussa on ansaittu.)

Ensimmäisessä matsissa pelattiin tasan 2-2 lopulta jumboksi jäänyttä G-pistettä vastaan. Eka peli oli Tampissa, jossa oli niin iso sisäpelikenttä, etten oo ikinä sellasella pelannu. Hieno mattokin, ja moderni halli noin kaiken kaikkiaan. Samanmoisia vois mu puolesta rakentaa Ouluunkin. G-piste olikin ainoa joka meiltä pisteen sai, ja se piste oli heidän ainoansa. Ei sekään huono peli ollu, tuhlattiin vaan kymmenen maalipaikkaa. Läpiajot päätty maalivahdin jalkoihin, ja hieman jännitystäkin ehkä turhaan oli mukana. Ite pääsin antamaan Sannalle niin Gutimaisen maalisyötön, että sitä kelpaa fiilistellä vielä monta viikkoa.

Toinen peli oli ennakkosuosikki ACE:a vastaan, jolla oli oikein valmentaja, ja jotka ovat kuulemma treenanneet tosissaan ja yhdessä. Hohoo. Toista peliä varten raahattiin pakaaseja Vapariin, ja saimme maistaa tamperelaista ghettoelämää Hervannassa persoonallisuushäiriöisten selittäjien kanssa. Vaparin kenttä oli huomattavasti pienempi ko Tampin, ja Vaparissa oli myös parketti, ja toisessa nurkassa katosta tippuvaa vettä. Pieni vesivahinko ehkä johtui tasakatolta pudottamatta jääneistä lumista? Peli oli aikas pirun kuuma, hauskana anekdoottina mainittakoon heidän (olikohan peräti kapun) heittämä kommentti Sanna T:lle, että “Toivottavasti loukkaannuit!” kun Sanna keräili kamppeitaan lattiantasosta. Sanna keräs muutenkin kunnioitettavan määrän mustelmia, palovammoja ja kuhmuja itseensä kahen päivän aikana. Ehkä pikku provoilu saattoi auttaa asiassa? Mutta tiukasta pelistä tuli voitto siitäkin, ja taistelutahto senku kasvo pikku ajeluiden siivittämänä. Hauskaa oli myös pelin tuomarin seuranta, oikeudenjakajana kun oli ehkä 13-vuotias poika. Saatto olla aika kova paikka katella yksin sivurajoja, kun 24 aikuista ämmää oli valmiina huutamaan korvan juuressa meni ne kummin päin vaan. Toivottavasti kaveri nyt ei täysin traumatisoitunu kuitenkaan suhteessa naissukupuoleen.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä unet jäi aika lyhyiksi, kun seuraavan aamun junalippujenostamista, bussiaikatauluja, aamupalaa ja kellojen siirtoa piti stressata. Yhden hampparin (muuta ei jaksanu enää ettiä, ja Hese sattu olemaan vastapäätä Hämeenkadulla) jälkeen nukahin noin 20 sekunnissa kun hampit oli pestyinä, ja villistä biletyksestä yöelämässä nähtiin korkeintaan unta. Saunakutsuihin ei edes kukaan muistanu vastata.

Sunnuntai -aamuna herätys oli talviaikaa klo 6, ja kesäajassakin aivan liian aikasin seittämältä. Mutta ei auttanu, ko piti ottaa kaikki shoppailtut kamat kantoon olkapäiden sijoiltaanlähtemisen uhalla ja juosta bussipysäkille, jotta päästiin taas Vapariin. Aamuyhdeksältä vastaan asettu Villiminkit, joka koostu kai Ilves-Kissojen pelaajista. Tässä pelissä viimistään joukkue ymmärsi, että ei meillä ole mitää hätää. Oltiin 1-0 häviöllä, ja voitettiin kuitenki 2-3. Seuraava peli oli vasta kahdelta, ja käytiinki syömässä oikein lämmin lounas pelien välissä.

Sunnuntain tokassa matsissa vastaan tuli Turusta AFC Campus, jotka olivat toivoneet kaikki pelinsä sunnuntaille. Ei siinä mitään, tyypit veti sitten viis matsia muutamalla vaihtopelaajalla, olivat kuitenki pronssipelissä. Sanna T lähti ekan pelin jälkeen kummiksi ristiäisiin, mutta tuli juosten lähes pelin alkuun mukaan. Vähä peli-innon mallia: “Joo no ne oli äkkiä ohi, heiteltii sitä vettä ja pidettii sitä kääröä sylissä ja syötii vähä ja sitte mää jo tulin takas, ne oli ohi puolessa tunnissa.” Peli oli varsinaista maali-ilottelua, ja voitettiinki 7-1. Hienoja maaleja joukossa oli, ainakin Ellun läheltä ja ylös -veto on painunu johonki mielen sopukoihin. Sanna T teki peräti neljä maalia. Tuomari ja toimitsijat ei iha enää pysyneet tulostaulun kanssa maalintekotahdissa mukana, ja välillä piti penkiltä aina huudella lisää maaleja näyttötaululle.

Finaaliin lähettiinki tosi hyvillä fiiliksillä. Taas raahattiin kamat Vaparista Tamppiin. Otteluohjelma ei ollu Tampissa sujunu iha suunnitelmien mukaan, ja meikäläisillä alko pieni hammastenkiristely, kun järjestävä osapuoli tuli ehdottelemaan, että jos pelattaiski finaali tuntia myöhemmin. Me ei oltais ehditty enää junaan, joten onneksi se kuvio ratkastiin heittämällä miesten rentosarjan sijotuspelejä helevettiin. (Mistä propsit, kerranki ei oltu prioriteettilistalla viimisinä! Niinku kerran jos toisenkin kun Naisten Ykkösen matseissa lämmittelyaikaa ei ole ollu jonku miesten mutasarjan vaatimusten takia.) ACElaiset olivat hiukka rauhottuneet edellispäivästä, vaikka kerran kyllä ainaki ite kerran kattelin keskialueella yhtäkkiä kattoa selälläni ja otin vähän happea vaihtopenkin puolella, kun joku ajeli ilmat pihalle. Rekkaria en ehtiny edes nähdä. Saatiin heti pelin alkuun maali, mikä helpotti kyllä todella paljon pelaamista. Ja määkin pääsin heittämään apinan selästä, ja iskin meidän toisen osuman pomminvarmasti keskelle maalia. Puoliajalle mentiin 2-0 johdossa. Toinen puoliaika ei ollu mitään maailman kauneinta futsalia varmastikaan, mutta pelattiin kuitenki varmasti ja jokanen kanto vastuuta koko vaihtonsa ajan, ettei pelaajia päässy vetämään omaa maalia kohti. Karvattii aika ylhäältä, ja kaveri kun alko olemaan aika paniikissakin, niin se kyllä tuntu toimivan. Kun ACE vielä otti viidennen kenttäpelaajan, viimeisteltiin 3-0 maali ja homma alko olla aika lailla taputeltu. Paniikki ei päässy nousemaan pelin missää vaiheessa, ja änskälläki oma maali pidettii puhtaana. Siitä kyllä aika suuri kiitos menee Lotalle, joka pelaa varsinaisesti futsalia FTK:ssa. Oikealla maalivahdilla oli aika iso merkitys siinä, miten peliä pystyy avaamaan, ja varsinkin siinä, ettei kalaverkot omassa päädyssä turhan usein heiluneet. Sitten peli onneksi jo loppuki 3-0 voittoon, ja ilo oli ylimmillää! Saatiin mitskut kaulaan, Ellu parkittiin turnauksen parhaana pelaajana ja Lotta nosti mestaruuspytyn. Pari kuvaa ehdittii ottaa ja sitte juostiin pikasuihkuun ja bussipysäkille ja juna-asemalle.

Lisää parempia Juha Peuralan ottamia kuvia löytyy kisasivuilta, lisääkin luvataan olevan tulossa.

Saatiin edustusoikeus Kroatian EM-kisoihin. Opiskelijoiden liikuntaliitto maksaa kaks tonnia arvioiduista 10 tonnin kokonaiskustannuksista. Nyt siis pitäis enää taikoa kaheksan jostain. (Lahjotuksia ja sponsseja otetaa vastaa). Ja viikko kesälomaa töistä. (Tosin Lääkäri-Lotta lupas kirjottaa kaikille vaikka saikkua.)

Soi: The Streets - The Escapist

Ihanat kilpikonnat rannalla:

Miten niin hieman väsyttää?

Soi: Queens Of The Stone Age - You Think I Ain’t Worth A Dollar, But I Feel Like A Millionaire

Viikonloppuna pelataan opiskelijoiden futsalin SM-kisat Tampereella. Mukana on Oulu United ja Futsal Player from Hell. (What has been seen can not be unseen.)

Miesten peleistä löytyy livestriimiäkin, mutta naisten ei, tietenkään, koska ei ne ketää kiinnosta. Meillä ois vaa ollu täysin läpinäkyvät valkoset pelipaidat.

Soi: Tinie Tempah - Pass Out

Stieg Larssonin Millenium -trilogia on nyt sitten myyty Hollywoodiin Columbia Picturesille. Uusien leffojen pitäs olla kirjoille uskollisia, mutta uskoo ken tahtoo: vetihän ruotsalaisetkin jo niin monta mutkaa suoriksi omissaan.

Nyt tietenki sitten löpistään, että kenestä tulee Lispetti ja kenestä Mikael (toivottavasti ei Tom Hanksista). Ehdokkaitakin on jo listattu. Noista ehkä valitsisin kääpiö-Portmanin, ihan vaan koska tämä räp on katselukerrasta toiseen niin hykerryttävä.

Soi: Natalie Portman’s uncensored rap

Tänään oli hiukka koominen tapahtuma, ko ajoin humanisti-ituhippien parkkipaikalle (koska eihän niistä kukaan aja autoa höhöhöö) ja huomasin, että rakas pikkuveljeni Ynjövihän se siinä odotti bussia. Vilkuttelin iloista royal wavea, ja Ynjövi nyrpisti vaan nenäänsä. Ynjövin takana kuitenki joku vilkutti takasin hyvinki ilosesti, mikä oli vähintäänkin hämmentävää.

Kolme tuntia myöhemmin joukkuekaveri Lotta soittaa, ja kysyy, että en vissii vilkuttanu hänelle. No en, mutta eipä sillä hirveästi väliä ollu, kaikille jäi hyvä mieli. (Paitsi varmaan Ynjöville, joka on liian teiniangsteissaan nähdäkseen elämässä tai maailmassa mitään kivaa.)

Viikonloppu on taas urheilua täynnä. Perjantaina perinteinen harjotusvuoro 22-23. Lauantaina klo 12 alkaen 1bar One Billion Dollaz 2010-Pilikkikilipailut Kuivasjärvellä, joissa ratkasee kalojen määrä (ensimmäinen kahen kilon siian nostaja tosin kuulemma julistetaan automaattisesti voittajaksi) ja  klo 18 alkaen OLS:n pleijaripeli Linnanmaalla. Pari on ekaa kertaa katkolla, ja valitettavasti vastustajalle katkeralla viime pelin viime hetken maalilla.  (BTW näemmä puuhelemikaverit on saaneet väsättyä uudet nettisivut, mikä on kyllä hyvä asia, koska ne edelliset oli ihan kamalat ulkoasullisesti, paskat rakenteellisesti ja aika usein maissa.) Sunnuntaina käy matka vielä Iisalmeen pelaamaa omaa harjotuspeliä sarjavastustajanakin kesällä vastaan asettuvaa Klubi-36:sta vastaan.

Ensviikonloppu meneekin Tampereella opiskelijoiden futsalin SM-kisoissa, josta Oulu United lähtee määrätietoisesti hakemaan Kroatianmatkaa. (Tai ainakin kahta kivaa junamatkaa.)

Soi: Broken Bells - The High Road

Chamonixin reissusta kirjotan kuha jaksan. Akillesvammasena symppaan nyt Peksiä. Suomalaisista vakuutusyhtiöistä tosin ykskään ei korjausta olis korvannu urheiluvakuutuksen piirissä, koska tunnetustihan terve akillesjänne ei repeä eikä katkea. (Jännä homma, että kuitenki esimerkiksi mun ja erään ammattikendoyanarin akilleksia samaan aikaan kuntouttanu fysio oli vähän sitä mieltä, että kyllä niitä vaan katkeaa.)

Tämä video on aika mielenkiintonen. Iha niikö äijä kattois, että tuliko joku takaa nilkoille ja ku ketää ei näy ottaa epäuskosena askeleen ja sitten iskee todellisuus. Aijai.

Soi: Kent - Palace & Main

PS: Mielenkiintosta tietoa löysin vasta tänään tuosta Kentin videosta.

“The music video is a documentary filmed on a simple DV-camera by the director Adam Berg (brother of lead singer Joakim Berg). It features guitarist Harri Mänty as he travels to Las Vegas to gamble the entire video budget of 300 000 kronor (roughly 40 000 USD) on the roulette. He puts the money on black, and wins. In the end of the video he rides away in a limousine, cheering and sipping champagne. Afterwards, the profits were donated to Barncancerfonden, a fund for children with cancer.”

Kun tänään tyhjensin jääkaappia, sain aikaan ehkä ff2-legenda nakkipiffien jälkeen epäesteettisimmän ateriakokonaisuuden ikinä:

• Alkuruuaksi parsakeittoa ja pakasteesta otettuja ruisleipiä homeisella juustolla. (Homeen toki leikkasin poissa, mutta kai se loppu käyttökelposta oli, kun kerta Martat niin netissä kerto!)

• Pääruuaksi puolikas Rainbow maksalaatikko ja Rainbow puolukkahilloa. (Parhaat päivänsä hillo oli nähnyt lokakuussa 2009, mutta eihän se nyt huonoksi niin äkkiä mene.)

• Jälkiruuaksi jääkaapin alalokerosta kaivetut 2,5 porkkanaa raastettuna, fetajuustonjämät ja krutonkeja. Viimeistelynä ranskalainen salaatinkastike. Jos ranskalaisparat tietäis, että niiden kansallisuus on liitetty mihinkään niin surullismielisen näköiseen ruoka-annokseen, niin ne alottais polttamaan autoja Pariisin lähiöissä vielä tänä iltana.

Ihan yhteisen hyvän vuoksi en ottanu kuvia.

Koitin tänään myös vaihtaa uusien laskettelulasien linssiä. Ei jeesus sentään. Yhteensä pitkästi kolmatta tuntia nyhersin. Piti kolmasti alottaa alusta, kun usko omiin kykyihin ja siihen, että se pirun muovinpalanen edes voi fyysisesti mahtua sen toisen muovinpalasen sisään pääsi loppumaan. Kädet tärisi ja hikeä puski ihohuokoset pihalle kovempaa ko suomalainen paperi- ja metsäteollisuus työntekijöitä. Nyt se linssi on lisäksi vielä hiukkasen ottanu hittiä yläreunaansa, koska viimeinen yritys suoritettiin nk. PERKELE MENEEHÄN SE -mentaliteetillä. En ajatellut ihan heti vaihtaa takasin.

Soi: Scanners - Salvation

Clients form Hellin innoittamana vuodatettakoon ihan pikkusen. Tunnetusti sanouduin irti seuran nettisivujen tekemisestä viime syksynä. Tarkemmin sanottuna elokuulta. Tätä ennen seura oli jättäny webbihotellin laskun maksamatta, ja palveluntarjoaja poistanut koko paskan palvelimeltaan. Sisällön palautus ei onnistunut, koska palveluntarjoaja oli varmasti jonkin verran vittuuntunut myytyään laskun jo perintätoimistolle. Mun ois pitäny ilmaseksi tehdä n. 200 työtunnin työ uudestaan. Odottelen edelleen palkkioita ja mainosmyyntiprovikoita toukokuusta 2009 eteenpäin, vaikka pari kertaa olen asiasta mailia lähettänyt ja verokortin toimittanut. Jostain jännittävästä syystä tuntui helpommalta heittää homma helvettiin.

Varsinkin, kun taiteelliset erimielisyydet toiminnanjohtajan kanssa olivat melko rankkoja:

“Voisko tonne laittaa pop-uppeja? Entä liikkuvia mainoksia jotka juoksis siinä keskellä sivua? Mää tein power pointilla tällasen liikkuvan kuvan kato, ni saisko sen nyt siihen etusivulle, eihän se voi olla vaikea homma?”

Melko sanattomaksihan moinen vetää. Valitettavasti koitin kuitenkin äkistä jotain estetiikasta, käyttäjäystävällisyydestä ja Javasta, eikä ilmapiiri sen jälkeen ollut kovinkaan rakentava.

Lopulta tein kuitenkin palautin sivut suurin piirtein ja tein tärkeimpiä päivityksiä vielä lokakuullakin, kun erehdyin vastaamaan, että joo, voin auttaa. Joulukuussa lähetin junioturnausta varten aiempana vuonna tekemäni diplomipohjan, kun sitä pyydettiin. Koska olenhan seuran materiaalipankki. Ja olen vastaillut puhelimeen ja tukipyyntöihin ties mihin vuorokauden aikoihin. Kaikkea pientä. Ihan talkoomeiningillä, koska kuitenkin haluaisin, että seurassa asiat onnistuu. Ja koska noin yleensä ottaen autan ihmisiä mielelläni asioissa.

Nyt viime viikon aikana mun Gmailiin (mistä ne on edes sen osotteen saaneet?!?) on tupsahdellut seuraavanlaisia pyyntöjä:

“Hei Sofia,

Onko sulla enää tallessa sitä viime vuoden poolikorttipohjaa.
Tarvitsemme kuvapohjan (jos saatavilla) uuden 2010 kortin tekemiseksi.”

-No, lähetin pohjan .psd ja .jpg muodoissa ja toivotin hyvät jatkot, jonka jälkeen…

“Arrrgh, mulla ei ole tuon poolikortin käyttämiä fontteja (TrajanPro regular) ja Photoshopistakin latasin itselleni trial version jotta sain OGC diplomin päivitettyä..

Olisiko suuri pyyntö jos

- vaihdat tuon vuosiluvun 2010

- vaihdat pelaajan selkään numeron 10

- nostat nimikenttää hieman ja

- lisäät nimikentän ja nurmikon väliin seuran osoitteen: www.oulunicesoccer.net ?“

Vastasin kattelevani, jos on aikaa loppuviikosta…

Lisäksi tälle repesin ihan ääneen (eri lähettäjä kuin edellisissä):

“Terve Sofia,

Olisiko sinulla vielä tallessa vanhojen Poolisivujen materiaali, jonka X joskus on toimittanut. Jos sinulla on tallessa jotain kehitymateriaalia, joka avustaisi Poolisivujen tekemistä itse Joomlaan, niin sekin kiinnostaisi. Itse en yhtään muista, että miltä ne vanhat Poolisivut näyttivät.”

No joo, siis totta kai mää sun työn (jonka jo kertaalleen tein) teen ilmaseksi ihan tältä istumalta. (Tai sitten en.)

Toki kolmen vuoden toimesta seurassa on ollu varmaan hyötyäkin. Kun loi ite seuran viestinnälle visuaalisen ilmeen alusta alkaen sai kai siinä hieman harjotusta. Samoin ko sivuston rakentamisesta (Von Heinon välillä kädestä pitäen näyttäen), aktiivisen sisällöntuotannon idean jalkauttamisesta kaikille joukkueille, turnaustulospalvelun järjestämisestä, mainosmyynnistä ja toimimisesta ehdottomien ihmisten kanssa, joilla on “hyviä” mielipiteitä asioista, joista ne ei ymmärrä oikeastaan yhtään mitään. -Kaikki tarpeellista kokemusta joskus toivottavasti alkavaa työelämää varten. Luojan kiitos suomalainen naisfutisinfrastruktuuri ei ole ammattimaista, että pääsin säätämään. Missään yrityksessä ikinä en ois saanu niin vapaita käsiä ja toteuttaa sitä mikä nyt mu mielestä hyvältä näytti, joten ei hirveän katkera voi olla. (-Varsinkaan sitten, kun rästissä olevat saamiset tilitetään mulle.)

Nancy Sinatra - These Boots Are Made For Walking

Luin pari päivää sitten Hesariblogisti Anu Silfverberg merkinnän “Luokkaretki”, ja oon nyt miettiny sitä enemmänkin, lähinnä työn osalta, koska tunnistin tuossa aika monta ajatusta, jotka mun elämää ehkä ainakin nyt määrittelee. Blogimerkintä on aika sekava, ja sekottaa montaa asiaa, mutta se pääpointti sen takana varmaankin on, että miksi jotkut vapaaehtoisesti downshiftaa oman halunsa vuoksi, vaikka mahdollisuus parempaan toimeentuloon ja yhteiskunnalle enemmän hyödyksi olemisellekin on.

Nimittäin, kun olen aika paljonkin miettinyt viime aikoina sitä, että mikä on se työ mitä mää haluan isona tehdä. Ja millasta se on. En tietenkään mihinkään lopputulokseen ole päässy, mutta ainakin tiedän sen, että olen mieluummin sitten vaikka kortistossa ja luen ja teen asioita joista tykkään, kuin teen työtä (varsinkin jollekin toiselle), jota en halua tehdä.

Tämä ajatus ehkä lähtee enimmäkseen siitä, kun kaikki on tuputtaneet rahoituksen ja kirjanpidon opiskelua ja oon joutunu kehittelemään hyviä syitä miksi kieltäytyisin hyvistä työnäkymistä ja palkasta. Mua kun ne ei vaan kiinnostaa. Oikeastaan vois sanoa, että en edes siedä kirjanpitoa. Ja kun olen vielä vähän semmonen (laiska) ihminen, että kun joku ei kiinnosta, en vaan kykene pakottamaan itseäni ja kankkujani oppimaan sitä. Hyväksyn, että joo, kirjanpidon osalta on varmasti hyödyllistä käyä peruskurssi, jotta tajuaa jotakin. Ja kyllä mää perusteet ymmärränkin, koska kuitenkin oon tehny töitä firmassa muutaman vuoden käsitellen aika paljon kirjanpidon asioita, ja yläasteella opiskelin kirjanpitoa kaks vuotta 2 tuntia viikossa. Ja koska näin jälkikäteen tajuan, että se on yks huonoimmista valinnoista (top 3:sessa helposti), mitä oon elämässäni elämänlaatuni kannalta tehny, niin jotenkin pieni hento ääni sisällä kirkuu kitarisat heiluen, että kis kis älä helvetissä nyt enää lähre shinne!

On jotenkin ahdistavaakin olla taloustieteellisessä tiedekunnassa aina välillä. Ehkä mää en vaan ole tarpeeksi samanlainen ihminen kuin muut siellä olevat, vaan sisäinen ituhippihumanisti puskee päälle joissakin käänteissä. Mutta kun puhun vaikka toisten opiskelijoiden kanssa opiskelusta ja siitä missä kukin haluaa olla niiden jälkeen, niin moni perustelee käymiänsä kursseja ja valitsemiaan pää- ja sivuaineita täysin sillä, että niiden perusteella saa hyväpalkkasen työpaikan. Ja ei siinä mitään, toki motiivi sekin, toimii varmasti monelle. Mutta tunnen itteni jotenki nii typeräksi, kun sitten sanon, että mää oon käyny vähä kaikkea mikä nyt on vaan kiinnostanu ja ollu mielenkiintosta, ja kaverit vastaa, että “tuo ei välttämättä näytä hyvältä työhakemuksessa”. Helvetti sentään, on kai mulla nyt elämässä muitakin päämääriä kun työhakemuksen virittäminen. Mutta eihän sitä voi sanoa. Mää en voi enkä todellakaan halua nähdä itteäni pyörittelemässä toisten ihmisten palkkalaskelmia neljääkymmentä vuotta, vaikka siitä sais viis tonnia kuussa elämänsä loppuun asti. Aika pian sen edes miettiminen johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin.

Toki ymmärrän senkin, että mun lapsuus ja nuoruus on tietyssä määrin ollu kivemman keskiluokan elämää. Se on kylläkin asia, jonka kykenee tiedostamaan vasta nyt, eihän sitä lapsena tajunnu, koska kaikilla oli samanlaiset Reiman toppapuvut kun ei kaupoissa ollut todellakaan Burberryä tai mitään muutakaan, millä vanhemmat ois voinu kerskakuluttaa pentujensa kautta. -Ja sitä paitsi mun vanhemmat on olleet niin kieroja, että todellakaan sitä ei saanut haluamaansa kovinkaan usein, ainakaan helpolla. (Urheiluvälineet oli ainut asia mitkä oli aina viimisen päälle, eikä uusien luistimien ja suksien kanssa tarvinnut vääntää tai vinkua ikinä.) Varmasti tämä vaikuttaa siihen, että mää edes koen, että mulla on mahdollisuus valita. Jos rahaa ois pitäny elämässä ajatella joka käänteessä, niin varmasti se varma semi-ok-palkka odottamassa lohduttaa ja sen avulla jaksaa. Mutta en mää nyt koe hirveästi kärsiväni tälläkään hetkellä opiskelijana räjähdysmäisesti laskeneen elintasoni kanssa. Enemmän rahaa ja lomaa olis kiva, että pääsis lämpimään ja aurinkoon, mutta uskon, että kyllä mää sinnekin ehdin, ja pitää vaan säästää vähän pidempään. Ei ole pelko perseessä, vaan tieto siitä, että kyllä sitä jotenki aina selviää.

Esimerkiksi nykyinen työ Virpiniemessä caddiemasterina on viimiset kolme vuotta ollu kivaa siinä mielessä, että on saanu ite vastata hyvin pitkälti kaikista asioista työssään ja tehdessä on myös oppinut. Valitettava tosiasia on se, että kun tulevana kesänä tulee neljäs vuosi täyteen, alkaa ne hommat sitten olla kuitenkin aika nähtynä, eikä käytännössä mitään etenemismahdollisuuksia ole. Sitä voi tehdä työnsä hyvin, mutta siinäpä se sitten onkin. Palkka ei tule nousemaan, vaikka sen työpanoksensa suorittais yhdellä kädellä seisoen. Oonki alkanu miettiä, että ehkä vuodelle 2011 vois olla paikallaan alottaa ihan tosissaan etsimään uutta työpaikkaa. Ehkä aikasessa vaiheessa tähän herääminen myös vois auttaa siinä, että löytää jonkun kivan homman. Jotenkin mun mieli vaatii sen, että sitä rajaa kehittymiselle ei ole ihan heti näköpiirissä, jotta edes olis mahdollista mennä eteenpäin. Muuten rupeaa ahdistamaan, että tässäkö se nyt on, tätäkö se nyt on. Pitää olla edes illuusio siitä tulevaisuudesta ja mahdollisuudesta.

Enkä mää nyt sano, että kaipaan vaan älyllisesti haastavaa työtä jotta voisin asettaa itseni kärsivän neron jalustalle niin ku Anu Silfverbergin marttyyroiva aristokratia. Mää tykkään kyllä suunnittelusta ja ideoinnista ja ongelmien huomaamisesta ja niiden ratkasemisesta. Siksi onkin niin hauska tehdä kaikkea nettisivuihin liittyvää, saa alottaa tyhjästä, ja lopussa on jotakin, jolla on visuaalinen ilme, sisältö ja toimintoja. Joskus mietin, että olisin varmaan ollu tosi onnellinen, jos olisin lähteny opiskelemaan vaikka puusepäksi, koska se oikeasti on haastavaa työtä ja siinä kehittyy. Ja ainakin saa seurata oman työnsä prosessia palkista kahvipöydäksi. Mutta ehkä se fantasia tuommosesta työstä on just niin ihana siksi, että ei ikinä varmasti tule tekemään mitään semmosta. Mutta pointtina se, että mää nautin monenlaisista asioista, ja varsinkin siitä, että työssä ja elämässä on monenlaisia asioita kohdattavina ja opittavina. Jotenkin mää olen ehkä siksikin opiskellu aina alitajuntaisesti enemmän opiskelun kun työn vuoksi, koska mulle se työkin on mukavimmillaan oppimista, ei mikään staattinen päämäärä, jossa sitten hengaillaan kunnes päästään eläkkeelle. Ainakin sitä se mun pään sisäisessä utopiassa olis.

Twitterkeskustelun lomassa tajusin, että mulle hyvä työ kiteytettynä tarkottaa sitä, että siinäkin on mahdollisuus flowiin. Ja flow selittääkin aika pitkälle kaiken sen, mistä mää elämässä löydän iloa. Mulle flow on täydellistä olemista.

“Repression is not the way to virtue. When people restrain themselves out of fear, their lives are by necessity diminished. Only through freely chosen discipline can life be enjoyed and still kept within the bounds of reason.”

Voiko sitä paremmin sanoa? Suosittelen lämpimästi lukemaan nimihirviö Mihály Csíkszentmihályin kirjoja flowsta ja elämänlaadusta ja työstä. Suomennettuna löyty ainakin “Flow: elämän virta: tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu”. Ainaki mulle ne o antanu sanoja ja käsitteitä kuvaamaan asioita, jotka on mieltä vaivanneet. Jotenkin sitten vaivaa edes vähän vähemmän, kun ei ole vaan mynttiä eksistentialistista angstia, vaan voi jotenkin pilkkoa niitä asioita käsiteltävään muotoon.

(Olipas muuten melkoinen kymmenen minuutin teho-oksennus tämä, huh.)

Soi: Jenny Wilson - Like A Fading Rainbow

Oulussa pakkanen on paukkunut ennätykselliset 61 vuorokautta yhteen putkeen. Edellinen ennätys, 52,5 vuorokautta, on vuodelta 1978.

Kaleva

Ei naurata. Mutta toisaalta nyt kun on tuollanen -6, ni tuntuu ihan lämpimältä jo. Koko ajan sataa lisää lunta. Eihä ne ehi sulaa pois ennen kesääkään jos vielä sataa!

Viikonloppuna oltiin Soitappa Mulle -tiimin voimin Ukkohallassa pelaamassa hankifutiksen MM-tittelistä. Ei menny kovin hyvin. Taktiikka oli väärä, ja fyysinen kunto ehkä hieman heikko. Mutta hauskaa oli! Ja melkein maailmanmestareitahan sitä ollaan, kun juotiin lauantaina Ruotsin poikien mökki tyhjäksi kun ei baariin “mahduttu”. Ainakin viikon on vähä matskua nähtävissä SVT:n nettitelkussa, hankifutis alkaa 8:50 kohdalla tässä lähetyksessä.

Erityismaininta täytyy kyllä jakaa menomatkasta. 170km sijasta ajettiin 350km, ja 2h matkaan menikin viis tuntia. Vaan sattuuhan noita… S Vimparista ei tosin enää ikinä tehdä matkanjohtajaa.

Lunta sato perjantain ja lauantain ajan vielä koko ajan lisääkin, yhteensä reilu parikytä senttiä. Autoa olikin sitten sunnuntaina hauska kaivella.

Tässä höntyilee meitsu avauspelissä. Kyllä Kainuussa lunta riitti. Joillakin kentillä kentän keskiosa oli vähän tampatumpi. Reunat ja kulmat olikin sitten vyötärösyvyistä hankea. Ihme, ettei enempää lunta lopulta mennyt hihansuista, selkämyksestä tai niskasta sisään, sen verran tuli itseään välillä hangesta keräiltyä millon kroppa mihinkin ilmansuuntaan osottaen. Raskasta oli, mutta voin kyllä lähtä ensvuonnaki.

Soi: Ladyhawke - Manipulating Woman