Viime yönä oli taas hyvää trippailua. Uni sisälsi mm. jalkapallon pelaamista, heikoilla jäillä liikkumista, valkohaita ja vihanneksia. Mieleen jäi lause:  “Jos se näyttää vihannekselta, niin se mitä todennäköisemmin myös on vihannes.” Kyllähän sitä aamulla aina hieman omaa mielenterveyttään joutuu pohtimaan.

Eilen oli taas melkonen päivä. Ensin tuli matikanluennon aikana puhelu joka oli hämmentävä ja pisti pahalle mielelle, ja kun asiaa vähä selvittelin, niin lopulta päädyin tulokseen, etten ole tehnyt mitään väärin tai huonosti. Kuitenki rupes kiristämää nii paljo, että piti lähtä pois luennolta. Koulun jälkee menin harrastamaan anger managementtiä Mummon luo. Istuttamaan orkideaa, vaihtamaa halogeenilamppua (mikä osottautu kieltämättä melko haastavaksi hommaksi, kun munkaan sorminäppäryys ei meinannu riittää)  ja syömään. Oon kyllä hyvä lapsenlapsi. Mummon tekee onnelliseksi se, että joku syö tuputettua ruokaa, ja mut tekee onnelliseksi syöminen. Sitten menin vielä viemää Mummon papereita vanhempien luo ja silittämää ja ulkoiluttamaa koiria, ja terapioitumaan bisketin kermavaahtokaakaolle. Illalla piti lähtä Ninnun kans pelaamaa sulkista, mutta ko ei saatu vuoroa, ni mentiinki Ouluhallille juoksemaa ja tekemää lihaskuntoa ja sitte uimahallille vesijuoksemaa ja uimaa. Kaks ja puol tuntia näissä aktiviteeteissä sitten vierähti, mutta luulen, että tiistain juoksuharkkojen jälkeen se oli kuitenki iha jees toimintaa.

Tiistaina oli kyllä parhaat juoksuharkat tälle vuotta. Nyt oli taas juoksemisessa se fiilis minkä takia juokseminen on kivaa. Kun henki kulkee, mutta jalat ja järki ei, ja sitä vaan laukkoo eteepäi tyhmä hymy naamalla, ko ei voi enää käsittää ympäröivästä todellisuudesta muuta ko eteen satunnaisesti poukkoilevat jääkiekkojunnut.

Aloinki sitte miettiä, että kuinka pienistä asioista ja toisaalta monien asioiden summasta voi olla kiinni se, että miltä harjotus millonki tuntuu ja miten se onnistuu. Ehkä niin vaikea yhtälö, että ei koskaan mulle avaudu.

Soi: Onerepublic - All The Right Moves Tämä on tämän hetken ehkä hirvein biisi päähän soimiseen jäämisessä. Ja sitte ko huomaa äänialueen äärirajoilla hoilailevansa välillä “oool tö rait pleissees” niin voi herrajumala sentään, anteeksi maailma.