Luin pari päivää sitten Hesariblogisti Anu Silfverberg merkinnän “Luokkaretki”, ja oon nyt miettiny sitä enemmänkin, lähinnä työn osalta, koska tunnistin tuossa aika monta ajatusta, jotka mun elämää ehkä ainakin nyt määrittelee. Blogimerkintä on aika sekava, ja sekottaa montaa asiaa, mutta se pääpointti sen takana varmaankin on, että miksi jotkut vapaaehtoisesti downshiftaa oman halunsa vuoksi, vaikka mahdollisuus parempaan toimeentuloon ja yhteiskunnalle enemmän hyödyksi olemisellekin on.

Nimittäin, kun olen aika paljonkin miettinyt viime aikoina sitä, että mikä on se työ mitä mää haluan isona tehdä. Ja millasta se on. En tietenkään mihinkään lopputulokseen ole päässy, mutta ainakin tiedän sen, että olen mieluummin sitten vaikka kortistossa ja luen ja teen asioita joista tykkään, kuin teen työtä (varsinkin jollekin toiselle), jota en halua tehdä.

Tämä ajatus ehkä lähtee enimmäkseen siitä, kun kaikki on tuputtaneet rahoituksen ja kirjanpidon opiskelua ja oon joutunu kehittelemään hyviä syitä miksi kieltäytyisin hyvistä työnäkymistä ja palkasta. Mua kun ne ei vaan kiinnostaa. Oikeastaan vois sanoa, että en edes siedä kirjanpitoa. Ja kun olen vielä vähän semmonen (laiska) ihminen, että kun joku ei kiinnosta, en vaan kykene pakottamaan itseäni ja kankkujani oppimaan sitä. Hyväksyn, että joo, kirjanpidon osalta on varmasti hyödyllistä käyä peruskurssi, jotta tajuaa jotakin. Ja kyllä mää perusteet ymmärränkin, koska kuitenkin oon tehny töitä firmassa muutaman vuoden käsitellen aika paljon kirjanpidon asioita, ja yläasteella opiskelin kirjanpitoa kaks vuotta 2 tuntia viikossa. Ja koska näin jälkikäteen tajuan, että se on yks huonoimmista valinnoista (top 3:sessa helposti), mitä oon elämässäni elämänlaatuni kannalta tehny, niin jotenkin pieni hento ääni sisällä kirkuu kitarisat heiluen, että kis kis älä helvetissä nyt enää lähre shinne!

On jotenkin ahdistavaakin olla taloustieteellisessä tiedekunnassa aina välillä. Ehkä mää en vaan ole tarpeeksi samanlainen ihminen kuin muut siellä olevat, vaan sisäinen ituhippihumanisti puskee päälle joissakin käänteissä. Mutta kun puhun vaikka toisten opiskelijoiden kanssa opiskelusta ja siitä missä kukin haluaa olla niiden jälkeen, niin moni perustelee käymiänsä kursseja ja valitsemiaan pää- ja sivuaineita täysin sillä, että niiden perusteella saa hyväpalkkasen työpaikan. Ja ei siinä mitään, toki motiivi sekin, toimii varmasti monelle. Mutta tunnen itteni jotenki nii typeräksi, kun sitten sanon, että mää oon käyny vähä kaikkea mikä nyt on vaan kiinnostanu ja ollu mielenkiintosta, ja kaverit vastaa, että “tuo ei välttämättä näytä hyvältä työhakemuksessa”. Helvetti sentään, on kai mulla nyt elämässä muitakin päämääriä kun työhakemuksen virittäminen. Mutta eihän sitä voi sanoa. Mää en voi enkä todellakaan halua nähdä itteäni pyörittelemässä toisten ihmisten palkkalaskelmia neljääkymmentä vuotta, vaikka siitä sais viis tonnia kuussa elämänsä loppuun asti. Aika pian sen edes miettiminen johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin.

Toki ymmärrän senkin, että mun lapsuus ja nuoruus on tietyssä määrin ollu kivemman keskiluokan elämää. Se on kylläkin asia, jonka kykenee tiedostamaan vasta nyt, eihän sitä lapsena tajunnu, koska kaikilla oli samanlaiset Reiman toppapuvut kun ei kaupoissa ollut todellakaan Burberryä tai mitään muutakaan, millä vanhemmat ois voinu kerskakuluttaa pentujensa kautta. -Ja sitä paitsi mun vanhemmat on olleet niin kieroja, että todellakaan sitä ei saanut haluamaansa kovinkaan usein, ainakaan helpolla. (Urheiluvälineet oli ainut asia mitkä oli aina viimisen päälle, eikä uusien luistimien ja suksien kanssa tarvinnut vääntää tai vinkua ikinä.) Varmasti tämä vaikuttaa siihen, että mää edes koen, että mulla on mahdollisuus valita. Jos rahaa ois pitäny elämässä ajatella joka käänteessä, niin varmasti se varma semi-ok-palkka odottamassa lohduttaa ja sen avulla jaksaa. Mutta en mää nyt koe hirveästi kärsiväni tälläkään hetkellä opiskelijana räjähdysmäisesti laskeneen elintasoni kanssa. Enemmän rahaa ja lomaa olis kiva, että pääsis lämpimään ja aurinkoon, mutta uskon, että kyllä mää sinnekin ehdin, ja pitää vaan säästää vähän pidempään. Ei ole pelko perseessä, vaan tieto siitä, että kyllä sitä jotenki aina selviää.

Esimerkiksi nykyinen työ Virpiniemessä caddiemasterina on viimiset kolme vuotta ollu kivaa siinä mielessä, että on saanu ite vastata hyvin pitkälti kaikista asioista työssään ja tehdessä on myös oppinut. Valitettava tosiasia on se, että kun tulevana kesänä tulee neljäs vuosi täyteen, alkaa ne hommat sitten olla kuitenkin aika nähtynä, eikä käytännössä mitään etenemismahdollisuuksia ole. Sitä voi tehdä työnsä hyvin, mutta siinäpä se sitten onkin. Palkka ei tule nousemaan, vaikka sen työpanoksensa suorittais yhdellä kädellä seisoen. Oonki alkanu miettiä, että ehkä vuodelle 2011 vois olla paikallaan alottaa ihan tosissaan etsimään uutta työpaikkaa. Ehkä aikasessa vaiheessa tähän herääminen myös vois auttaa siinä, että löytää jonkun kivan homman. Jotenkin mun mieli vaatii sen, että sitä rajaa kehittymiselle ei ole ihan heti näköpiirissä, jotta edes olis mahdollista mennä eteenpäin. Muuten rupeaa ahdistamaan, että tässäkö se nyt on, tätäkö se nyt on. Pitää olla edes illuusio siitä tulevaisuudesta ja mahdollisuudesta.

Enkä mää nyt sano, että kaipaan vaan älyllisesti haastavaa työtä jotta voisin asettaa itseni kärsivän neron jalustalle niin ku Anu Silfverbergin marttyyroiva aristokratia. Mää tykkään kyllä suunnittelusta ja ideoinnista ja ongelmien huomaamisesta ja niiden ratkasemisesta. Siksi onkin niin hauska tehdä kaikkea nettisivuihin liittyvää, saa alottaa tyhjästä, ja lopussa on jotakin, jolla on visuaalinen ilme, sisältö ja toimintoja. Joskus mietin, että olisin varmaan ollu tosi onnellinen, jos olisin lähteny opiskelemaan vaikka puusepäksi, koska se oikeasti on haastavaa työtä ja siinä kehittyy. Ja ainakin saa seurata oman työnsä prosessia palkista kahvipöydäksi. Mutta ehkä se fantasia tuommosesta työstä on just niin ihana siksi, että ei ikinä varmasti tule tekemään mitään semmosta. Mutta pointtina se, että mää nautin monenlaisista asioista, ja varsinkin siitä, että työssä ja elämässä on monenlaisia asioita kohdattavina ja opittavina. Jotenkin mää olen ehkä siksikin opiskellu aina alitajuntaisesti enemmän opiskelun kun työn vuoksi, koska mulle se työkin on mukavimmillaan oppimista, ei mikään staattinen päämäärä, jossa sitten hengaillaan kunnes päästään eläkkeelle. Ainakin sitä se mun pään sisäisessä utopiassa olis.

Twitterkeskustelun lomassa tajusin, että mulle hyvä työ kiteytettynä tarkottaa sitä, että siinäkin on mahdollisuus flowiin. Ja flow selittääkin aika pitkälle kaiken sen, mistä mää elämässä löydän iloa. Mulle flow on täydellistä olemista.

“Repression is not the way to virtue. When people restrain themselves out of fear, their lives are by necessity diminished. Only through freely chosen discipline can life be enjoyed and still kept within the bounds of reason.”

Voiko sitä paremmin sanoa? Suosittelen lämpimästi lukemaan nimihirviö Mihály Csíkszentmihályin kirjoja flowsta ja elämänlaadusta ja työstä. Suomennettuna löyty ainakin “Flow: elämän virta: tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu”. Ainaki mulle ne o antanu sanoja ja käsitteitä kuvaamaan asioita, jotka on mieltä vaivanneet. Jotenkin sitten vaivaa edes vähän vähemmän, kun ei ole vaan mynttiä eksistentialistista angstia, vaan voi jotenkin pilkkoa niitä asioita käsiteltävään muotoon.

(Olipas muuten melkoinen kymmenen minuutin teho-oksennus tämä, huh.)

Soi: Jenny Wilson - Like A Fading Rainbow